TT 2019:30

Välituomio

Diaarinumero: R 8/18
Antopäivä: 27.2.2019

KANTAJA

Kunta-alan koulutettu Hoitohenkilöstö KoHo ry

VASTAAJA

Kunnallinen työmarkkinalaitos

KUULTAVA

Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä

ASIA

Työaikaa koskeva riita

Vireille 23.1.2018

KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Suullinen valmistelu 13.11.2018

Työtuomioistuin on oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 30 §:n 2 momentin nojalla ottanut erikseen välituomiolla ratkaistavakseen kysymyksen siitä, onko oikeus kanteessa tarkoitettuihin saataviin rauennut.

VIRKA- JA TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus 1.1.2012–28.2.2014 on sisältänyt muun ohessa seuraavat määräykset, jotka ovat pysyneet samansisältöisinä myös nykyisessä virka- ja työehtosopimuksessa:

III LUKU TYÖAIKA

---

4 § Työaika

Määritelmä

1 mom. Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/

työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

---

5 § Varallaoloaika

1 mom. Varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava

tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Soveltamisohje

Varallaolosta tulee antaa sellaiset kirjalliset ohjeet, että viranhaltija/työntekijä tietää varallaoloon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet (esimerkiksi missä ajassa työpaikalle on viimeistään saavuttava). Viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain 5 §:n 3 momentissa (viittausmääräys).

Mikäli viranhaltija/työntekijä kutsutaan varallaolosta työhön, työntekoon käytetty aika luetaan työajaksi eikä tältä ajalta suoriteta varallaolokorvausta. Varallaolossa työpaikalle ja takaisin matkustamiseen kuluvaa aikaa ei lueta työajaksi.

Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää viranhaltijan/työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi, eikä kyseessä ole varallaolo.

2 mom. Varallaolosta on ilmoitettava viranhaltijalle/työntekijälle vähintään kolmea vuorokautta aikaisemmin paitsi ennalta arvaamattomissa kiireellisissä tapauksissa. Viranhaltijaa/työntekijää ei saa vastoin suostumustaan velvoittaa olemaan varalla 26 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitetun viikoittaisen vapaa-ajan aikana.

---

17 § Ylityökorvaus

1 mom. Ylityöstä maksetaan rahakorvauksena

1.....50 %:lla korotettu tuntipalkka kahdelta ensimmäiseltä vuorokautiselta ylityötunnilta ja 100 %:lla korotettu tuntipalkka kultakin seuraavalta vuorokautiselta ylityötunnilta sekä 50 %:lla korotettu tuntipalkka viikoittaisen ylityön 5 ensimmäiseltä tunnilta ja 100 %:lla korotettu palkka kultakin seuraavalta viikoittaiselta ja vuorokautiselta ylityötunnilta.

2.....jaksotyössä 50 %:lla korotettu tuntipalkka kahden viikon työaikajakson 12 ja kolmen viikon työaikajakson 18 ensimmäiseltä ylityötunnilta ja 100 %:lla korotettu tuntipalkka kultakin seuraavalta ylityötunnilta

3.....tai annetaan vastaava vapaa-aika.

---

19 § Sunnuntai- ja lauantaityö- sekä aattokorvaus

Sunnuntaityökorvaus

1 mom. Sunnuntaina, itsenäisyyspäivänä, vapunpäivänä, pitkäperjantaina,

toisena pääsiäispäivänä, helatorstaina, juhannuspäivänä, pyhäinpäivänä, uudenvuodenpäivänä, loppiaisena, joulupäivänä ja tapaninpäivänä sekä kello 18.00–24.00 lauantaina ja vastaavalta ajalta edellä lueteltujen juhlapäivien aattona tehdystä työstä maksetaan varsinaisen palkan lisäksi korottamaton tuntipalkka kultakin työtunnilta tai annetaan vastaava vapaa-aika.

Lauantaityökorvaus

2 mom. Arkilauantaina, lukuun ottamatta pääsiäislauantaita tai lauantaiksi

sattuvaa jouluaattoa, kello 06.00–18.00 tehdystä työstä maksetaan rahakorvauksena 20 % korottamattomasta tuntipalkasta tai annetaan

vastaava vapaa-aika

1.....jaksotyössä ja

2.....muussa työaikajärjestelmässä säännöllisenä työaikana tehdyiltä työtunneilta.

Aattokorvaus

3 mom. Pääsiäislauantaina, juhannusaattona ja muuksi päiväksi kun sunnuntaiksi sattuvana jouluaattona klo 00.00–18.00 tehdyiltä työtunneilta maksetaan aattokorvauksena varsinaisen palkan lisäksi korottamaton tuntipalkka tai annetaan vastaava vapaa-aika.

20 § Ilta-, yö- ja vuorotyökorvaus

Iltatyö

1 mom. Iltatyöllä tarkoitetaan kello 18.00–22.00 tehtyä työtä. Iltatyöstä maksetaan rahakorvauksena 15 % korottamattomasta tuntipalkasta tai annetaan vastaava vapaa-aika.

Yötyö

2 mom. Yötyöllä tarkoitetaan kello 22.00–07.00 tehtyä työtä. Yötyöstä maksetaan rahakorvauksena 30 % korottamattomasta tuntipalkasta tai annetaan

vastaava vapaa-aika. Jaksotyössä vapaa-aikakorvaus on 24 minuuttia yötyötunnilta tai rahakorvaus 40 % korottamattomasta tuntipalkasta.

---

21 § Työaikakorvausten yleiset suorittamisedellytykset

Lisä-, yli-, ilta-, yö-, lauantai- ja sunnuntaityökorvauksen sekä aattokorvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että

1.....työ on tehty työpaikalla tai erityisestä syystä esimiehen määräämällä muulla paikalla

2.....työhön käytetty aika tai tehdyn työn määrä on luotettavasti selvitetty

3.....työ on suoritettu toimivaltaisen viranomaisen antaman kirjallisen määräyksen perustella paitsi silloin, kun kysymyksessä on säännöllinen vuorotyö tai jaksotyö.

Soveltamisohje

Jos viranhaltija/työntekijä tekee kotona ylityötä, ylityön korvaaminen edellyttää kirjallisen ylityömääräyksen lisäksi esimiehen lupaa. Ylityön tekeminen kotona tulee kysymykseen vain poikkeustapauksessa.

Tämän luvun 19 §:n ja 20 §:n mukaiset ns. epämukavan työajan korvaukset maksetaan vain tosiasiallisesti tehdyltä työajalta. Ne maksetaan myös lisä- ja ylityöajalta (poikkeus lauantaityö, ks. 19 § 2 momentin 2 kohta).

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS

Etelä-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymä (jäljempänä sairaanhoitopiiri), josta sittemmin on tullut Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä, on vuonna 2013 järjestänyt alueellaan ensihoidon siten, että työntekijöillä on teetetty työtä päiväsaikaan työaikana ja yöaikaan järjestelynä, jonka sairaanhoitopiiri on katsonut varallaoloksi.

A, B, C, D, E ja F ovat työskennelleet sairaanhoitopiirin palveluksessa ensihoidossa eri asemapaikoissa. Heidän kanssaan on sovittu varallaolosta työsopimuksessa. He ovat olleet kuukausipalkkaisia ja heidän työaikamuotonsa on ollut jaksotyöaika.

Työntekijät ovat voineet oleskella sairaanhoitopiirin varallaoloksi katsomana aikana joko asemapaikalla tai sairaanhoitopiirin osoittamassa työnantajan järjestämässä asunnossa eli niin sanotussa päivystyskämpässä. Työnantaja ei ole velvoittanut työntekijöitä oleskelemaan varallaoloaikana näissä paikoissa. Työntekijöillä on ollut käytössään Virve-puhelin, jonka kautta he ovat saaneet hälytystehtäviä ja ohjeita hälytyskeskuksesta. Työnantaja on velvoittanut työntekijät olemaan ambulanssissa työvaatteet päällä matkalla kohteeseen 15 minuutin sisällä hälytyksestä. Ambulanssi on ollut paikkakunnasta riippuen joko asemapaikalla tai työnantajan järjestämän asunnon luona.

Osapuolet ovat eri mieltä siitä, olisiko vuonna 2013 varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi myös siltä ajalta, jolloin työntekijät eivät ole varallaoloaikana tehneet työtä. Kysymys on myös siitä, onko oikeus kanteessa vaadittuihin saataviin rauennut sekä siitä, onko mahdollisia saatavia kohtuullistettava. Riitaa on myös siitä, onko työntekijöillä ylipäätään oikeutta vaatimiinsa niin sanotun epämukavan työajan lisiin tai ylityökorvauksiin.

Kanteessa vaaditut saatavat koostuvat 1.1.2012–28.2.2014 voimassa olleen kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (jäljempänä KVTES) III luvun 17 §:n mukaisesta ylityökorvauksesta, 19 §:n mukaisesta sunnuntai-, lauantaityö- sekä aattokorvauksesta sekä 20 §:n mukaisesta ilta- ja yötyökorvauksesta. Palkkasaatavat on laskettu jaksotyötä koskevien määräysten mukaisesti siten, että varallaoloksi luettu aika on muutettu työajaksi, mikä on vaikuttanut muun muassa ylitöiden ja epämukavan työajan lisien määrään. Näin saadusta määrästä on vähennetty kaikki maksetut palkat, myös varallaolokorvaukset.

Työntekijöiden kanne on tullut vireille 23.1.2018. Vaaditut saatavat ovat vuodelta 2013. Työntekijät A, B, C, D ja E ovat vuonna 2013 olleet toistaiseksi voimassa olleissa työsuhteissa ja heidän työsuhteensa ovat edelleen voimassa. Vanhimmat vaaditut saatavat ajalta 1.1.–6.1.2013 ovat erääntyneet maksettavaksi 22.1.2013. Nämäkään saatavat eivät kuitenkaan ole vanhentuneet, jos saatavien vanhentumiseen sovelletaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momenttia. Työnantajalle on helmikuussa 2017 toimitettu perusteeltaan ja määrältään yksilöity palkkasaatavavaatimus, joka on katkaissut vanhentumisen. F:llä on vuonna 2013 ollut seuraavat määräaikaiset työsopimukset, joiden mukainen työtehtävä on ollut lähihoitajan tehtävä: 22.6.–31.8.2013, 1.9.–30.10.2013, 31.10.–31.12.2013. Mainitun ajankohdan jälkeen hänellä on ollut määräaikaisia työsopimuksia seuraavasti: 1.1.–4.5.2014, 5.5.–30.9.2014 ja 1.10.–31.10.2014. F:llä on ollut toistaiseksi voimassa oleva työsopimus lähihoitajan tehtävässä 1.11.2014 alkaen.

Työtuomioistuin on asianosaisten suostumuksin päättänyt ratkaista saatavien raukeamista koskevan asian erikseen välituomiolla oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 30 §:n 2 momentin nojalla.

KANNE

Vaatimukset

Kunta-alan koulutettu Hoitohenkilöstö KoHo ry on vaatinut, että työtuomioistuin

- vahvistaa, että Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän vuonna 2013 A:n, B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n varallaoloksi lukema aika on tullut kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n ja 5 §:n perusteella lukea työajaksi,

- velvoittaa Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän suorittamaan palkkasaatavana

A) A:lle 34.659,14 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

B) B:lle 41.922,16 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine

viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

C) C:lle 20.018,42 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

D) D:lle ensisijaisesti 46.965,42 euroa ja toissijaisesti 9.897,14 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

E) E:lle 19.603,90 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

F) F:lle 17.551,03 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien, ja

- velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän yhteisvastuullisesti korvaamaan Kunta-alan koulutettu Hoitohenkilöstö KoHo ry:n oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Perusteet

Oikeus työaikakorvauksiin ei ole rauennut

Kanteessa esitetyt saatavat eivät ole rauenneet. Asiassa on sovellettava työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista viiden vuoden vanhentumis- ja kanneaikaa eikä työaikalain 38 §:n mukaista kahden vuoden kanneaikaa.

Työntekijöistä F:llä on ollut 22.6.2013 alkaen katkoton palvelussuhde, jonka alku on muodostunut toisiaan katkotta seuranneista määräaikaisista työsopimuksista. F:nkään osalta kanneaika ei vastaajan katsomin tavoin voi olla kaksi vuotta kunkin työsopimuksen päättymispäivämäärästä. Euroopan unionin määräaikaista työtä koskevan direktiivin 1999/70 ja sen määräaikaista työtä koskevan puitesopimuksen mukainen syrjimättömyyden periaate on esteenä sellaiselle laintulkinnalle, jossa kanneaika olisi lyhyempi vain määräaikaisuuden perusteella, eli tilanteessa, jossa määräaikaiset työsopimukset seuraavat toisiaan vailla päivänkään katkoa. Myöskään työsopimus- ja työaikalakien esityöt eivät tue tulkintaa, jonka mukaan kanneaika on kaksi vuotta määräaikaisen työsopimuksen päättymisestä, jos työsuhde jatkuu tämän jälkeen katkotta. Esitöissä kahden vuoden kanneaikaa on perusteltu tarpeella saada työsuhteen päätyttyä keskinäiset velkasuhteet selvitettyä nopeasti. Tällaista tarvetta ei luonnollisesti ole, jos työsuhde ei ole päättynyt. Voimassa olevan työsopimuslain 1 luvun 5 §:n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että työsuhdetta voidaan pitää yhtenäisenä, vaikka työnantajan ja työntekijän velvollisuudet perustuisivatkin oikeustoimina erillisiin toisiaan seuraaviin työsopimuksiin.

Vaikka F:n työsuhteen katsottaisiin päättyneen jokaisen määräaikaisen sopimuksen viimeisenä päivänä, saatavat eivät olisi rauenneet, koska asiassa on kysymys työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentissa tarkoitetuista ilmeisen tulkinnanvaraisiin työehtosopimusmääräyksiin perustuvista saatavista, jolloin saatava vanhentuu viiden vuoden kuluessa erääntymispäivästä. Oikeuskäytännössä (KKO 2011:85 ja TT 2006:14) saatavien on katsottu perustuvan ilmeisen tulkinnanvaraisiin työehtosopimusmääräyksiin silloin, kun liitot ovat erimielisiä työehtosopimuksen tulkinnasta.

Asian oikeudellinen arvio

Kanne- ja vanhentumisaikoja koskevien säännösten esitöistä

Velan vanhentumista koskevan sääntelyn uudistuksen yhteydessä hallitus esitti (HE 187/2002 vp s. 96), että työsuhteen aikana noudatettaisiin aiemman kymmenen vuoden sijasta viiden vuoden vanhentumisaikaa ja että kanneaika työsuhteen päättyessä olisi kaksi vuotta työsuhteen päättymisestä. Yleistä kolmen vuoden vanhentumisaikaa pidempää vanhentumisaikaa perusteltiin työntekijän oikeudelliseen suojaan liittyvillä seikoilla.

Talousvaliokunta esitti mietinnössään (TaVM 28/2002 vp s. 3), että työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momenttia täydennetään siten, että työntekijän saatava vanhentuu kahden vuoden sijasta viidessä vuodessa, jos saatavan perusteena olevia työehtosopimuksen määräyksiä on pidettävä ilmeisen tulkinnanvaraisina ja määräysten tulkinnasta on työsuhteen päätyttyä syntynyt erimielisyyttä. Valiokunta perusteli lisäystään sillä, että "tällaisissa tapauksissa kahden vuoden kanneaikaa muun muassa menettelytapasäännöksistä johtuen pidetään liian lyhyenä".

Kanneaikojen suhde perusoikeuksiin

Suomen perustuslain 21 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi.

Vuoden 2001 työsopimuslakia säädettäessä hallitus esitti, että valtakunnalliset työehtosopimusosapuolet voisivat sopia työsuhteen päättyessä noudatettavan kanneajan lyhentämisestä kuuteen kuukauteen lain mukaan sovellettavasta kahdesta vuodesta. Perustuslakivaliokunta kiinnitti lausunnossaan (PeVL 41/2000 vp s. 7) huomiota siihen, että kanneaika on oleellinen osa sitä kokonaisuutta, jota perustuslain 21 momentin säännökset oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä tarkoittavat. Perustuslakivaliokunta edellytti, että kanneajasta voitiin säätää ainoastaan lailla ja näin ollen työsopimuslakiin ei tullut mahdollisuutta sopia lyhyemmästä kanneajasta työehtosopimuksin.

Silloin kun kyse on tulkinnanvaraisiin työehtosopimuksen määräyksiin perustuvasta saatavasta, kahden vuoden kanneajan soveltaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että järjestäytynyt työntekijä menettää mahdollisuutensa saattaa asiansa tuomioistuimen ratkaistavaksi huomattavasti kahta vuotta lyhyemmässä ajassa. Tämä johtuu siitä, että lähes kaikissa työehtosopimuksissa on velvoittavia määräyksiä neuvotteluvelvollisuuden täyttymisestä. Neuvotteluvelvollisuuden täyttyminen on työtuomioistuimessa tapahtuvan oikeudenkäynnin ehdoton edellytys. Useimmat työehtosopimukset – kuten nyt käsillä olevassa tapauksessa tulkinnan kohteena oleva kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus – edellyttävät neuvottelujen käymistä niin paikallisella kuin keskustasollakin ennen asian saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi. Tällaiset erimielisyysneuvottelut kestävät tyypillisesti kuukausia, kunta-alalla toisinaan jopa vuosia.

Suomen perustuslain 6 §:ssä on turvattu ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä. Jos työsopimuslain mukaiset vanhentumis- ja kanneaikasäännöt eivät koskisi mitään työaikasaatavia, johtaisi tämä siihen, että järjestäytynyt työntekijä saisi osakseen huomattavasti järjestäytymätöntä työntekijää heikomman oikeussuojan. Järjestäytymätön työntekijä voi saattaa minkä tahansa työpalkkasaatavaansa koskevan asian yleisen tuomioistuimen tutkittavaksi ilman, että kanteen nostaminen edellyttäisi neuvotteluvelvoitteen täyttymistä. Järjestäytynyt työntekijä puolestaan ei saa tulkinnanvaraiseen työehtosopimusmääräykseen perustuvaa asiaansa yleisen tuomioistuimen tutkittavaksi, vaikka riidassa olisi kyse työaikoihin liittyvistä palkkasaatavista. Jos järjestäytyneen työntekijän työehtosopimuksen tulkintaa koskevan asian kanneaika määräytyisi työaikalain mukaan, johtaisi perustuslain 13.2 §:ssä turvatun ammatillisen yhdistymisvapauden käyttö ja tässä työntekijän järjestäytyminen tosiasiallisesti oikeussuojakeinojen supistumiseen kanneaikojen lyhyyden vuoksi.

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklassa on turvattu oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin. Työntekijän oikeuskeinojen tehokkuus tulee merkittävästi rajoitetuksi, jos hän järjestäytymisensä vuoksi jää kanneaikojen suhteen järjestäytymätöntä työntekijää heikompaan asemaan. Vaikka työaikadirektiivissä ei ole säädetty työaikaan liittyvistä rahallisista korvauksista, työntekijän oikeus saada virheellisesti lepoajaksi luettu työaika korvatuksi jälkikäteen kansallisen oikeuden mukaan on keskeinen osa työaikadirektiivillä turvatun työntekijän työaikasuojelun toteutumista. Muu kuin kantajan esittämä tulkinta loukkaisi siten sekä työaikadirektiivin tehokkaan vaikutuksen toteutumista että järjestäytyneen työntekijän oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin.

Sekä unionin oikeudessa että kansallisesti säädettyjen perusoikeuksien toteutumiseksi kanne- ja vanhentumisaikoja koskevaa lainsäädäntöä on tulkittava niin, että tulkinnanvaraiseen työehtosopimukseen perustuvien palkkasaatavien vanhentuminen ja raukeaminen määräytyy työsopimuslain eikä työaikalain mukaan silloinkin, kun työehtosopimusmääräyksissä on kysymys työaikojen järjestämisestä.

Kanneaikoja koskeva oikeuskäytäntö

Työtuomioistuin on soveltanut työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momenttia muun muassa tuomiossaan TT 2006:14. Tuomiossa työtuomioistuin katsoi, että kahden vuoden kanneaikaa ei tullut soveltaa. Tältä osin yksimielistä tuomiotaan työtuomioistuin perusteli seuraavasti: "Tässä tapauksessa työnantajapuoli on erimielisyysneuvotteluissa ja vielä työtuomioistuimessa kiistänyt, että A:lla olisi oikeus vaatimiinsa maa- ja vesirakennusalan työehtosopimukseen perustuviin ylityökorvauksiin. A:n saatavien peruste on siten ollut työsopimuslaissa tarkoitetulla tavalla tulkinnanvarainen."

Työtuomioistuin on siis – aivan oikein – katsonut lainsäätäjän tarkoituksen mukaisesti, että kun kyse on ollut asiasta, jossa työtuomioistuimella on ollut yksinomainen toimivalta, eli asiasta, jossa on käytävä menettelytapasäännösten mukaiset erimielisyysneuvottelut, jotta sen voi saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi, kahden vuoden kanneaikaa ei ole tullut soveltaa.

Huomionarvoista työtuomioistuimen tuomiossa TT 2006:14 on, että siinä sekä työnantaja että työnantajaliitto on tuomittu hyvityssakkoihin. Työtuomioistuin katsoi siis, että työnantajaliiton kiistäminen erimielisyysneuvotteluissa teki asiasta työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla tulkinnanvaraisen, vaikka asiaa ei pidetty sillä tavalla työehtosopimuslaissa tarkoitetulla tavalla tulkinnanvaraisena, ettei perustetta hyvityssakkoon tuomitsemiselle olisi ollut. Kun asia kuului työtuomioistuimen yksinomaiseen toimivaltaan, asiassa ei voitu soveltaa kahden vuoden kanneaikaa.

Korkein oikeus katsoi ennakkoratkaisussaan KKO 2011:85, ettei käräjäoikeus olisi saanut jättää 3,5 vuotta työsuhteen päättymisen jälkeen nostettua kannetta tutkimatta, kun kanne perustui työehtosopimukseen, jonka soveltamisalamääräys oli ollut tulkinnanvarainen. Työsopimuslain tarkoittaman ilmeisen tulkinnanvaraisuuden osoitti korkeimman oikeuden mukaan se, että työehtosopimuksen tehneet osapuolet olivat olleet erimielisiä määräyksen tulkinnasta. Korkein oikeus kiinnitti tuomion kohdassa 4 huomiota siihen, että työehtosopimukset sisältävät usein määräyksiä paikallis- ja liittotason neuvotteluista, joissa työehtosopimuksen tulkinnasta aiheutunutta erimielisyyttä on yritettävä selvittää ennen kanteen nostamista tuomioistuimessa.

Korkein oikeus katsoi äänestyksen jälkeen ennakkoratkaisussaan KKO 2018:10, että kanteella vaaditut työaikasaatavat kuuluivat työaikalain mukaisen kanneajan piiriin, vaikka kyse oli saatavista, joiden perusteesta oli määräys työsuhteissa sovelletussa työehtosopimuksessa. Toisin kuin nyt kyseessä olevassa erimielisyydessä korkeimman oikeuden ratkaistavana olleessa asiassa ei ollut kysymys tulkinnanvaraisista työehtosopimusmääräyksistä eikä osapuolilla ollut erimielisyyttä työehtosopimuksen tulkinnasta. Jos kyse olisi ollut työehtosopimuksen tulkinnasta, yleinen tuomioistuin ei ylipäätään olisi ollut toimivaltainen ratkaisemaan asiaa. Oikeudenkäynnin osapuolten kesken oli erimielisyyttä yksinomaan työaikalain tulkinnasta, josta palkkasaatavat riippuivat. Jutun kantajien oikeus esimerkiksi kanteella vaadittuihin iltalisiin ei ollut millään tapaa riippuvainen työehtosopimuksen tulkinnasta, vaan yksinomaan työaikalaista. Asiassa oli riidatonta, että jos työaikalakia tulkitaan kyseisen jutun kantajien näkemyksen mukaisella tavalla, kantajilla on oikeus työehtosopimuksessa sovittuihin työaikakorvauksiin.

Korkein oikeus viittasi ennakkoratkaisussaan KKO 2018:10 myös ennakkoratkaisuunsa KKO 1997:120, jossa katsottiin että työsopimuksen ehtoon perustuneeseen lomarahaan sovellettiin vuosilomalain mukaista kanneaikaa. Huomionarvoista on, että myöskään ennakkoratkaisun KKO 1997:120 taustalla ei ollut tulkinnanvaraista työehtosopimuksen määräystä, jolloin asia on yksiselitteisesti kuulunut yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Kanteen nostaminen ei ole edellyttänyt työehtosopimuksen mukaisen neuvottelumenettelyn läpikäymistä.

Lopuksi

Lainsäätäjän tarkoitus ei ole voinut olla, että työaika-asioissa työtuomioistuimeen joudutaan lyhyen kanneajan vuoksi saattamaan vireille keskeneräisiä asioita, joihin neuvotteluteitse olisi voinut löytyä ratkaisu, jos neuvottelut olisi ehditty käydä perusteellisesti. Lain valmisteluvaiheessa on nimenomaan todettu että kahta vuotta pidempi kanneaika on tarpeen työehtosopimusasioihin liittyvien erityisten menettelytapojen ja neuvotteluvelvollisuuden vuoksi.

Perusoikeuksien toteutuminen edellyttää, ettei järjestäytynyt työntekijä ole järjestäytymätöntä huonommassa asemassa, kun kysymys on työntekijän mahdollisuudesta saattaa asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun KKO 2018:10 sisältämä oikeusohje on tiivistettävissä niin, että kanteen perustuessa työaikalakiin ja siten yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa asioissa kanneajat määräytyvät työaikalain mukaan siinäkin tapauksessa, että palkkasaatavien perusteena on työehtosopimuksen määräys, jonka oikeasta tulkinnasta ei ole riitaa. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun oikeusohje ei poissulje tulkintaa, jonka mukaan työehtosopimukseen perustuvat saatavat vanhentuvat ja raukeavat työsopimuslain mukaan. Tämä tarkoittaa niitä riita-asioita, joita työtuomioistuin on oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 1 §:n toimivaltasäännöksen mukaan toimivaltainen käsittelemään. Tämä kantajan tulkinta on sekä tarkoituksenmukaisin että perusoikeusmyönteisin eikä se loukkaa työaikadirektiivin tehokasta vaikutusta.

Kantajan näkemyksen mukaan korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun KKO 2018:10 jälkeistä oikeustilaa voi kuvata seuraavalla työaikasaatavajaolla, jossa toimivaltajako yleisen tuomioistuimen ja työtuomioistuimen välillä ratkaisee vanhentumisen ja kanneajan:

1) Työaikalakiin perustuvat saatavat. Kun kyse on jonkin työaikalain säännöksen tulkinnasta, kyse on työaikalakiin perustuvista saatavista, vaikka työaikalain tulkinta johtaisi esimerkiksi iltalisien maksamiseen, kun iltalisän perusteena olevan työehtosopimuksen tulkinnasta ei ole mitään erimielisyyttä. Kyse on suoritustuomiosta, jonka käsitteleminen ei kuulu työtuomioistuimen toimivaltaan. Kanne jätettäisiin työtuomioistuimessa tutkimatta (esimerkkinä

TT 2010:106), koska kyse ei ole oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla työehtosopimuksen pätevyydestä, voimassaolosta, sisällyksestä ja laajuudesta tai tietyn sopimuskohdan oikeasta tulkinnasta. Näiden saatavien kanneajat määräytyvät työaikalain 38 §:n mukaan.

2) Tulkinnanvaraiseen työehtosopimukseen perustuvat saatavat. Kun kyse on saatavista – liittyivät ne sitten työaikoihin, vuosilomiin tai vaikkapa sairausajan palkkaan – joiden perusteena on tulkinnanvarainen työehtosopimusmääräys, saatavat eivät perustu lakiin vaan työehtosopimusmääräykseen, jonka oikeasta tulkinnasta on saatava ratkaisu. Näissä asioissa työtuomioistuimella on yksinomainen toimivalta eikä järjestäytynyt työntekijä voi järjestäytynyttä työnantajaa vastaan ajaa kannetta yleisessä tuomioistuimessa. Koska nämä saatavat perustuvat työehtosopimukseen eivätkä lakiin, niitä koskevat vanhentumis- ja kanneajat määräytyvät työsopimuslain mukaan. Saatavien vanhentuminen on siis katkaistavissa muutenkin kuin nostamalla kanne työtuomioistuimessa. Myöskään työsuhteen päätyttyä kahden vuoden kanneaikaa ei noudateta.

Nyt käsillä olevassa tapauksessa on kysymys tulkinnanvaraisista työehtosopimusmääräyksistä. Työehtosopimuksen osalliset ovat käyneet asiasta erimielisyysneuvottelut, joissa ei ole päästy yksimielisyyteen työehtosopimuksen oikeasta tulkinnasta.

Kantaja katsoo edellä lausutun perusteella, että kanteella vaaditut saatavat perustuvat kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen määräyksiin, joita koskevan tulkintaerimielisyyden vain työtuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään. Kanne- ja vanhentumisajat määräytyvät siten työsopimuslain mukaan. Koska kyse on tulkinnanvaraisista työehtosopimusmääräyksistä, saatavat eivät ole rauenneet tai vanhentuneet ja näin ollen kanne on suoritusvaatimuksenkin osalta tutkittava.

VASTAUS

Vaatimukset

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä ovat ensisijaisesti vaatineet, että kanne hylätään ja toissijaisesti, että työntekijöiden palkkasaatavat hylätään vanhentuneina tai niitä ainakin kohtuullistetaan, sekä että Kunta-alan koulutettu hoitohenkilöstö Koho ry velvoitetaan korvaamaan niiden oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Perusteet

Oikeus työaikakorvauksiin on rauennut

Työntekijöiden A, B, C, D ja E osalta kanneaika 1.1. ja 31.12.2013 väliseltä ajalta vaadittuihin saataviin on työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaan vanhentunut 31.12.2015. Siten työtuomioistuimen on hylättävä mainittujen työntekijöiden vaatimukset vanhentuneina.

F:n osalta kanneaika työsuhteeseen 22.6.–31.8.2013 kohdistuviin saataviin on työaikalain 38 §:n 3 momentin mukaisesti vanhentunut 31.8.2015, kanneaika työsuhteeseen 1.9.–30.10.2013 kohdistuviin saataviin on vanhentunut 30.10.2015, ja kanneaika työsuhteeseen 31.10.–31.12.2013 kohdistuviin saataviin on vanhentunut 31.12.2015. Siten työtuomioistuimen on hylättävä myös F:n vaatimukset vanhentuneina.

Asian oikeudellinen arvio

Työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaan oikeus tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt.

Työaikalaissa säädetään työajasta, säännöllisestä työajasta, säännöllisen työajan ylittämisestä, varallaolosta, yö- ja vuorotyöstä sekä lepoajoista ja sunnuntaityöstä. Lisäksi työaikalaissa on säädetty lisätyöstä maksettavasta korvauksesta, ylityöstä maksettavasta korvauksesta ja sunnuntaityöstä maksettavasta korvauksesta. Työntekijöiden vaatimista lisätyö-, ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvauksista on sopimusmääräykset kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (1.1.2012–28.2.2014, KVTES) III luvun 19–21 §:ssä.

Korkein oikeus on katsonut ratkaisussaan KKO 2018:10, että työaikalain 38 §:n kanneaikasäännös koskee kaikkia työaikasaatavia riippumatta siitä, onko korvauksen määrittelytavasta säädetty työaikalaissa tai onko niistä sovittu työehtosopimuksessa tai työsopimuksessa. Edelleen työaikalain uudistamista koskevan hallituksen esityksen (HE 158/2018 vp s. 122) mukaan uudessa työaikalaissa kanneaikaa koskevan säännöksen sanamuoto säilytetään nykyisenä ja sitä tulkitaan tuomiossa KKO 2018:10 omaksutulla tavalla. Korkeimman oikeuden antama ennakkoratkaisu vastaa lainsäätäjän tarkoitusta. Siten myös tässä asiassa työntekijöiden vaatimiin saataviin on sovellettava työaikalain 38 §:n kanneaikasääntöä.

Työaikalain 40 §:n 1 momentti ei mahdollista kanneajasta sopimista työehtosopimuksella.

KVTES:ssä tai kunnallisessa pääsopimuksessa ei ole määräyksiä, joiden perusteella vanhentumisaika voisi pitää pidempänä kuin työaikalain 38 §:ssä. Päinvastoin KVTES:n III luvun 2 §:ssä on nimenomaisesti todettu, että työaikalain alaisiin työntekijöihin ja viranhaltijoihin sovelletaan KVTES:n III luvun määräysten lisäksi muun muassa työaikalain 8 luvun erinäisiä säännöksiä (kanneaika, säännösten pakottavuus, rangaistussäännökset ym). Kuntatyönantajat on lisäksi työtuomioistuimen käsittelemässä asiassa TT 2006:88 nimenomaisesti lausunut, että sen käsityksen mukaan työaikakorvausten vanhentuminen määräytyy työaikalain 38 §:n perusteella. Siten ei voida katsoa, että KVTES:n osapuolten yhteisenä tarkoituksena olisi ollut, että vanhentumisaika olisi pidempi kuin työaikalain 38 §:ssä säädetty kanneaika. Sinänsä KVTES:n osapuolilla ei olisi tällaisesta ollut edes mahdollisuutta sopia.

Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentissa on yleinen säännös palkkasaatavan viiden vuoden vanhentumisajasta. Esitöiden (HE 187/2002 vp s. 91) mukaan viiden vuoden vanhentumisaika koskee kaikkia työntekijän palkkasaatavia siitä riippumatta, perustuvatko ne työsopimukseen vai työehtosopimukseen vai työsopimuslain mukaiseen vähimmäispalkkaan. Esitöissä on kuitenkin korostettu, että eri asemassa ovat työaikalakiin perustuvat korvaukset. Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n säätämisen ja muuttamisen yhteydessä työaikalain kanneaikasäännöstä ei ole muutettu.

Työtuomioistuimen aiemmassa ratkaisukäytännössä (muun muassa TT 2006:88, TT 2006:106 ja TT 2009:8) on katsottu, että työsopimuslain viiden vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan sellaisiin työaikakorvauksiin, joista on määräyksiä työehtosopimuksessa. Tällaiselle tulkinnalle ei ole kuitenkaan perusteita. Työaikalain 38 §:n esitöissä (HE 34/1996 vp s. 68) kahden vuoden kanneaikaa on perusteltu näyttövaikeuksilla (ks. myös KKO 2018:10 kohta 57). Mitä kauemmin esimerkiksi työn tekemisestä ja varallaolosta on kulunut aikaa, sitä vaikeampi on oikeudenkäynnissä näyttää asioita toteen. Osapuolilla ei voida katsoa olevan parempia edellytyksiä näyttää oikeudenkäynnissä asioita toteen vain siksi, että sovellettavassa virka- tai työehtosopimuksessa on määräyksiä työaikakorvauksista. Työsopimuslain kanneaikamääräys on kaikkia palkkasaatavia koskeva yleissäännös ja työaikalain kanneaikamääräys on työaikakorvauksia koskeva erityissäännös. Yleisten periaatteiden mukaisesti erityissäännös syrjäyttää yleissäännöksen.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on työaikalain kanneaikasäännöksen voimassa ollessa otettu kantaa vanhan vuosilomalain (272/1973) 15 §:n kanneaikasäännösten soveltamiseen. Mainitussa ratkaisussa (KKO 1997:120) työsopimukseen perustuvan lomarahan katsottiin vanhenevan vuosilomalain 15 §:n kanneaikasäännöksen mukaisesti. Ratkaisun perusteluissa todettiin sopimusperusteisen lomarahan vuosilomaoikeuteen liittyvänä lisäetuna rinnastuvan vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen. Korkeimman oikeuden mukaan mainittu 15 §:n säännös perustui ajatukseen, että vuosilomapalkka ja lomakorvaus koskivat suhteellisen pieniä saatavia ja että niiden perimisestä vasta pitemmän ajan kuluttua voisi näyttövaikeuksien vuoksi aiheutua tuloksettomia riitoja. Ennakkopäätöksessä KKO 2018:10 (kohta 56) tuomioistuin toteaa, että ratkaisun KKO 1997:120 yhteydessä esitetyt näkökohdat puoltavat vastaavasti myös työaikalain 38 §:n tulkitsemista siten, että se koskee kaikkia työaikasaatavia riippumatta siitä, onko korvauksen määrittelytavasta säädetty työaikalaissa tai onko niistä sovittu työehtosopimuksessa tai työsopimuksessa. Edellä mainitut näkökohdat osoittavat, että työsopimuslain mukainen kanneaika on yleissäännös, jonka erityissäännös – kuten työaikalaissa säädetty kanneaika – syrjäyttää.

Asiassa ei ole merkitystä myöskään työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentilla. Sen mukaan oikeus palkkasaatavaan raukeaa, jos kannetta ei nosteta kahden vuoden kuluessa työsuhteen päättymisestä. Jos kuitenkin työntekijän saatavan perusteena olevia työehtosopimuksen määräyksiä on pidettävä ilmeisen tulkinnanvaraisina, saatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä. Työntekijöistä F:n vuonna 2013 voimassa olleet työsuhteet ovat päättyneet viimeistään 31.12.2013. Myös työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin mukainen kanneaika on yleissäännös, jonka erityisesti työaikakorvauksia koskeva työaikalain 38 § syrjäyttää.

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä ovat esittäneet väitteen, jonka mukaan oikeus kanteessa vaadittuihin saataviin on työaikalain kahden vuoden kanneaikaa koskevan 38 §:n nojalla rauennut. Kunta-alan koulutettu Hoitohenkilöstö KoHo ry on katsonut, että asiassa tulee sovellettavaksi työsopimuslain viiden vuoden vanhentumisaikaa koskeva 13 luvun 9 §, jonka nojalla saatavat eivät ole vanhentuneet.

2. Välituomiolla ratkaistavana on kysymys, sovelletaanko asiassa työaikalain 38 §:n kanneaikasäännöstä vai työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumis- ja kanneaikasäännöstä ja onko oikeus kanteessa vaadittuihin saataviin rauennut.

Oikeudelliset lähtökohdat ja työtuomioistuimen arvio

3. Työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaan oikeus tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt. Pykälän 3 momentin mukaan työsuhteen päätyttyä 1 momentissa tarkoitettua saatavaa koskeva kanne on saatavan raukeamisen uhalla pantava vireille kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. Säännöksen perusteluissa todetaan, että lyhyttä kanneaikaa on perusteltu lähinnä sillä, että ajan kulumisen myötä näytön esittäminen oikeudenkäynnissä vaikeutuu (HE 34/1996 vp s. 67–68).

4. Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan työntekijän palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Säännöksen perusteluiden mukaan viiden vuoden vanhentumisaika koskee kaikkia työntekijän palkkasaatavia siitä riippumatta, perustuvatko ne työsopimukseen vai työehtosopimukseen vai työsopimuslain mukaiseen vähimmäispalkkaan. Eri asemassa ovat ainoastaan työaikalakiin ja vuosilomalakiin perustuvat korvaukset, joita koskevista kanneajoista säädetään mainituissa laeissa. Hallituksen esityksessä todetaan edelleen, että työoikeudellisten saatavien vanhentumisaika on selvästi yleistä vanhentumisaikaa pidempi, mitä puoltavat työntekijän oikeudelliseen suojaan liittyvät seikat. Esimerkiksi työehtosopimuksen mukaisen palkan suuruudesta voi olla epätietoisuutta. (HE 187/2002 vp s. 96.)

5. Mainitun työsopimuslain pykälän 3 momentin mukaan työsuhteen päätyttyä 1 momentissa tarkoitettu saatava raukeaa, jos kannetta ei nosteta kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. Jos kuitenkin työntekijän saatavan perusteena olevia työehtosopimuksen määräyksiä on pidettävä ilmeisen tulkinnanvaraisina, saatava vanhentuu kuten 1 momentissa säädetään. Kahden vuoden kanneaikaa on pidetty muun muassa menettelytapasäännöksistä johtuen liian lyhyenä, jos saatavan perusteena olevat työehtosopimuksen määräykset ovat ilmeisen tulkinnanvaraisia ja määräysten soveltamisesta on työsuhteen päätyttyä syntynyt erimielisyyttä (TaVM 28/2002 vp s. 3). Selvään ja riidattomaan työehtosopimuksen määräykseen perustuvaa saatavaa koskeva kanne on nostettava kahden vuoden kuluessa työsuhteen päättymisestä.

6. Kuten korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2011:85 todennut (tuomion 4 kohta), talousvaliokunnan mietinnössä mainituilla menettelytapasäännöksillä viitataan siihen, että työehtosopimusmääräystä koskevassa tulkintakiistassa ensisijainen tulkinta- ja kanneoikeus on työehtosopimuksen osallisilla. Yleensä tulkintakiista on selvitettävä työehtosopimuksen osallisten välillä, ennen kuin työntekijä voi nostaa kanteen tulkinnanvaraisena pidetyn työehtosopimusmääräyksen perusteella. Työehtosopimuksissa on usein määräyksiä myös paikallis- ja liittotason neuvotteluista, joissa työehtosopimuksen tulkinnasta aiheutunutta erimielisyyttä on ensin yritettävä selvittää. Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momenttia sovellettaessa ilmeisen tulkinnanvaraisena työehtosopimuksen määräyksenä voidaan pitää ainakin sellaista määräystä, jonka tulkinnasta työehtosopimuksen tehneet osapuolet ovat olleet erimielisiä.

7. Kanteessa vaaditut saatavat muodostuvat KVTES:n III luvun 17 §:n mukaisista ylityökorvauksista, 19 §:n mukaisista sunnuntai-, lauantaityö- ja aattokorvauksista sekä 20 §:n mukaisista ilta- ja yötyökorvauksista. Työaikalaissa säädetään työajasta, säännöllisestä työajasta, säännöllisen työajan ylittämisestä, yö- ja vuorotyöstä sekä lepoajoista ja sunnuntaityöstä. Lisäksi työaikalaissa on säädetty ylityöstä maksettavasta korvauksesta ja sunnuntaityöstä maksettavasta korvauksesta. Työtuomioistuin toteaa, että kanteessa vaadittujen korvausten maksaminen ei kuitenkaan perustu miltään osin työaikalain säännöksiin, vaan kyse on virka- ja työehtosopimukseen perustuvista saatavista. Näitä saatavia koskevia virka- ja työehtosopimusmääräyksiä sovelletaan työehtosopimusoikeusvaikutuksin, ei enää lakiperusteisesti. Työtuomioistuin on vastaavissa tapauksissa vakiintuneesti soveltanut työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumis- ja kanneaikaa. Ratkaisukäytännössään työtuomioistuin on katsonut, että työaikalain 38 §:ssä säädetyt kanneajat koskevat säännöksen sanamuodon perusteella vain kyseisessä laissa säädettyjen korvausten raukeamista (ks. esim. TT 2006:14, 2006:88, 2006:106 ja 2009:8).

8. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:10 poikennut työtuomioistuimen omaksumasta työaikalain 38 §:n sanamuodon suppeasta tulkinnasta ja laajentanut säännöksen tulkintaa katsomalla työaikalaissa tarkoitetuiksi korvauksiksi myös työehtosopimukseen perustuvat työaikasaatavat. Ratkaisussaan korkein oikeus on katsonut, että työaikalain kanneaikaa koskevan säännöksen sanamuoto mahdollistaa myös tulkinnan, jonka mukaan säännös koskee kaikkia työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn pohjautuvia työaikasidonnaisia korvauksia. Korkein oikeus on perustellut tulkintaansa muun ohella niillä samoilla seikoilla, joiden perusteella se on aiemmin ratkaisussaan KKO 1997:120 katsonut oikeuden lomarahaan raukeavan vuosilomalain 15 §:n erityisen vanhentumissäännöksen mukaisesti, vaikka oikeus lomarahaan ei perustu vuosilomalakiin vaan työehtosopimukseen tai työsopimukseen. Viimeksi mainitussa ratkaisussa korkein oikeus on rinnastanut lomarahan vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen ja todennut, että vuosilomalain erityisen vanhentumissäännöksen takana on ajatus, että kyse on suhteellisen pienistä saatavista, joiden perimisestä vasta pidemmän ajan kuluttua voisi näyttövaikeuksien vuoksi aiheutua tuloksettomia riitoja, mitä on syytä välttää. Korkein oikeus on todennut olevan selvää, että tämä sama pätee myös lomarahaan nähden. Ratkaisussaan KKO 2018:10 korkein oikeus on katsonut (tuomion 59 kohta), että työaikalain kanneaikasäännöstä on tulkittava yhdenmukaisesti edellä selostetussa ratkaisussa vuosilomalain kanneaikasäännöksen osalta todetun kanssa eikä työsopimuslain 13 luvun 9 §:n säätäminen ole muuttanut tätä tulkintaa.

9. Työtuomioistuin käsittelee ja ratkaisee erikoistuomioistuimena oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 1 §:n nojalla muun ohella työntekijöiden työehtosopimuksia ja virkamiesten virkaehtosopimuksia koskevat riita-asiat, kun kysymys on työehto- tai virkaehtosopimuksen pätevyydestä, voimassaolosta, sisällyksestä ja laajuudesta sekä tietyn sopimuskohdan oikeasta tulkinnasta tai siitä, onko jokin menettely työehto- tai virkaehtosopimuksen mukainen. Toimivaltaansa kuuluvia sopimusriitoja tutkiessaan työtuomioistuin joutuu toisi­naan soveltamaan myös pakottavia lainsäännöksiä. Tässä asiassa käsillä on tällainen tilanne, kun KVTES:n varallaoloa koskevan määräyksen tulkintaa koskevassa riidassa suoritusvaatimusten osalta sovellettavaksi tulee joko työsopimuslain tai työaikalain mukainen vanhentumis- tai kanneaika.

10. Korkein oikeus on edellä selostetuin tavoin tulkinnut ratkaisussaan KKO 2018:10 työaikalain 38 §:n sanamuotoa laajentavasti ulottaen kanneajan piiriin myös työehtosopimukseen perustuvat työaikasaatavat. Työtuomioistuin toteaa, että toisin kuin yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa työoikeudellisissa riita-asioissa, työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa, työ- ja virkaehtosopimuksia koskevissa riidoissa käsittelyn erityispiirteisiin kuuluu oikeudenkäyntiä edeltävä neuvottelumenettely, kuten kohdissa 5 ja 6 on jo todettu. Oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 11 §:n 2 momentin mukaan jos työehto- tai virkaehtosopimuksen mukaan sitä koskevasta tai siitä johtuvasta riitaisuudesta on sovinnon aikaansaamiseksi ensin neuvoteltava, ei riita-asiaa saa työtuomioistuimessa tutkia, ennen kuin sellainen neuvottelu on tapahtunut, paitsi jos asianhaaroista käy ilmi, ettei kantaja ole syypää neuvottelujen tapahtumatta jäämiseen. Kuten kantaja on tuonut esiin, erimielisyysneuvottelut voivat kestää pitkään, joka tapauksessa tilanteesta riippuen sattumanvaraisen ajan.

11. Kantaja on vedonnut siihen, että edellä selostetusta neuvotteluvelvollisuudesta johtuen työaikalain 38 §:n mukaisen kahden vuoden kanneajan soveltaminen myös työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa asioissa tarkoittaisi käytännössä sitä, että järjestäytynyt työntekijä menettäisi mahdollisuutensa saattaa asiansa tuomioistuimen ratkaistavaksi huomattavasti kahta vuotta lyhyemmässä ajassa silloin kun normaalisitovan työehtosopimuksen tulkinnasta tai muusta oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 1 §:ssä mainitusta seikasta on riitaa. Järjestäytynyt työntekijä saisi näin osakseen järjestäytymätöntä työntekijää heikomman oikeussuojan.

12. Julkista valtaa sitoo Suomen perustuslain 22 §:n mukainen velvollisuus turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Työaikalain 38 §:n sanamuotoa tulkittaessa on siten arvioitava myös sitä, mikä merkitys säännöksen perusteltavissa olevilla tulkintavaihtoehdoilla on perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta ja mikä näistä vaihtoehdoista parhaiten edistää perus- ja ihmisoikeuksien tarkoituksen toteutumista.

13. Kanneaika on oleellinen osa sitä kokonaisuutta, jota perustuslain 21 §:n 2 momentin säännökset oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä tarkoittavat (PeVL 41/2000 vp s. 7). Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on turvattu myös muun ohella Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa.

14. Perustuslain 13 §:n 2 momentissa on turvattu ammatillinen yhdistymisvapaus. Ammatillisen järjestäytymisvapauden turvaaminen merkitsee muun ohella sitä, ettei vapauttaan käyttävälle saa aiheutua siitä haitallisia seuraamuksia (HE 309/1993 vp s. 61). Euroopan ihmisoikeussopimuksen 11 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus rauhanomaiseen kokoontumis- ja yhdistymisvapauteen, mikä käsittää myös oikeuden perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa turvaamiseksi. Työntekijöiden ammatillinen järjestäytymisoikeus on tunnustettu myös monissa muissa Suomea sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa, kuten Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleissopimuksen numero 87 (SopS 45/1949) 2 artiklassa ja yleissopimuksen numero 98 (SopS 32/1951) 1 artiklassa, Yhdistyneiden kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 7-8/1976) 22 artiklassa sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 6/1976) 8 artiklassa. Perustuslain 6 §:n 1 momentin yleisen yhdenvertaisuuslausekkeen mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Pykälän 2 momentti sisältää puolestaan syrjinnän kiellon. Syrjinnän kielto on turvattu myös monissa ihmisoikeusasiakirjoissa kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksen 14 artiklassa.

15. Työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa riita-asioissa on otettava huomioon se, että työaikalain kanneaikasäännöksen laajentavan tulkinnan myötä järjestäytynyt työntekijä ei edellä kohdissa 10 ja 11 selostetuista, oikeudenkäyntiä edeltävään neuvotteluvelvollisuuteen liittyvistä syistä tosiasiassa saisi hyväkseen kahden vuoden kanneaikaa, koska hän on käyttänyt perus- ja ihmisoikeutena turvattua ammatillista yhdistymisvapauttaan. Ottaen huomioon kanneajan olennainen merkitys osana perus- ja ihmisoikeutena turvattua oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, ammatillisen yhdistymisvapauden käyttäminen ei työtuomioistuimen näkemyksen mukaan voi käytettävissä olevan kanneajan osalta johtaa siihen, että yhdenvertaisuus lain edessä ei tosiasiassa toteudu. Työtuomioistuin kiinnittää erityisesti huomiota siihen, että työehto- ja virkaehtosopimuksiin liittyvillä menettelytapamääräyksillä on edellä kohdissa 5 ja 6 selostetuin tavoin perusteltu myös työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin mukaisen kanneajan säätämistä viideksi vuodeksi kahden vuoden sijaan.

16. Asiassa on pääasian osalta kyse siitä, onko työnantajan varallaoloksi lukema aika katsottava työajaksi. Kantaja on vedonnut vielä siihen, että vaikka Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2003/88/EY (työaikadirektiivi) ei ole säännöksiä työaikaan liittyvistä korvauksista, työntekijän oikeus saada virheellisesti lepoajaksi luettu työaika korvatuksi jälkikäteen kansallisen oikeuden mukaan on keskeinen osa työaikadirektiivillä turvatun työntekijän työaikasuojelun toteutumista. Työtuomioistuin toteaa, että työaikadirektiivin tehokkaaseen toteutumiseen liittyy myös unionin perusoikeuskirjan 47 artiklassa turvattu oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin. Perusoikeuskirjan 12 artiklassa on määrätty myös oikeudesta yhdistymisvapauteen ammattiyhdistystoiminnassa ja 20 ja 21 artiklassa yhdenvertaisuudesta ja syrjinnän kiellosta.

17. Edellä selostetut seikat puoltavat työaikalain 38 §:n tulkitsemista työtuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti eli siten, että säännöstä ei sovelleta työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa riita-asioissa, joissa on kysymys työehto- ja virkaehtosopimuksiin perustuvista saatavista. Työtuomioistuimen näkemyksen mukaan säännöksen sanamuotoa on tältä osin tulkittava suppeasti myös siitä syystä, että kyse on poikkeussäännöksestä, joka lyhentää työntekijän suojaksi säädettyä vanhentumis- ja kanneaikaa työsopimuslain 13 luvun 9 §:n yleissäännökseen verrattuna.

Johtopäätökset

18. Edellä lausutuilla perusteilla työtuomioistuin katsoo, että kanteessa vaadittujen korvausten vanhenemiseen ei tule soveltaa työaikalain 38 §:n mukaista kahden vuoden kanneaikasäännöstä vaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumis- ja kanneaikasäännöstä. Säännöksen 1 momentin mukaan palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Työntekijöiden A, B, C, D ja E osalta vanhimmat kanteessa vaaditut saatavat ajalta 1.–6.1.2013 ovat erääntyneet maksettavaksi 22.1.2013. Työnantajalle on helmikuussa 2017 toimitettu perusteeltaan ja määrältään yksilöity palkkasaatavavaatimus, joka on katkaissut vanhentumisen. Kanne on nostettu 23.1.2018 eli työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaisessa määräajassa.

19. F:llä on vuonna 2013 ollut seuraavat määräaikaiset työsopimukset: 22.6.– 31.8.2013, 1.9.– 30.10.2013 ja 31.10.–31.12.2013. Mainitun ajankohdan jälkeen hänellä on ollut määräaikaisia työsopimuksia seuraavasti: 1.1.–4.5.2014, 5.5.–30.9.2014, 1.10.–31.10.2014. Hän on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa 1.11.2014 alkaen. Työtuomioistuin katsoo, että F:n saatavien peruste on joka tapauksessa ollut työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla ilmeisen tulkinnanvarainen, joten hänenkin osaltaan on sovellettava säännöksen 1 momentin mukaista viiden vuoden vanhentumisaikaa. Asiassa ei näin ollen ole tarpeen lausua erikseen siitä, onko F:n työsuhdetta pidettävä vanhentumis- ja kanneaikasäännöstä sovellettaessa yhtenäisenä. Kanne on myös siltä osin kuin se koskee F:n oikeutta korvauksiin nostettu työsopimuslain edellä mainitun säännöksen mukaisessa viiden vuoden määräajassa.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin hylkää Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän väitteen.

Jatkokäsittely

Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Pärnänen puheenjohtajana sekä Niemiluoto, Anttila, Aaltonen, Liukkunen, Äimälä, Aarto, Tuliara, Lallo, Lehto, Vettainen, Tähkäpää, Pohjola, Wilska, Koivisto, Komulainen ja Mustonen jäseninä. Esittelijä on ollut Julmala.

Tuomiosta on äänestetty.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunto:

Jäsen Koivisto lausui seuraavaa.

Hyväksyn tuomion perustelujen kohdat 1 – 8. Sen jälkeen lausun seuraavaa:

Perustuslain 99 §:n mukaan ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa käyttää korkein oikeus. Vaikka työtuomioistuin joutuu sopimusriitoja tutkiessaan toisinaan soveltamaan myös pakottavia lainsäännöksiä, ei työaikalain tai työsopimuslain säännösten oikean tulkinnan ratkaiseminen siten kuulu viime kädessä työtuomioistuimen vaan korkeimman oikeuden toimivaltaan. Näin ollen, jos kyse on sellaisesta laintulkinnasta, josta on olemassa korkeimman oikeuden ratkaisu, työtuomioistuimen tulee noudattaa sitä. Toisaalta jos korkein oikeus ei ole ottanut jonkin työtuomioistuimessa sovellettavan lainsäännöksen tulkintaan kantaa, työtuomioistuin joutuu tekemään ratkaisunsa kyseisessä tulkintakysymyksessä itsenäisesti.

Esillä olevassa asiassa on kyse siitä, sovelletaanko työehtosopimukseen perustuvien saatavien vanhentumiseen työaikalain 38 §:n vai työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumis- ja kanneaikaa. Kyse on siis nimenomaan lain eikä työehtosopimuksen tulkinnasta. Korkein oikeus on edellä selostetuin tavoin tulkinnut ratkaisussaan KKO 2018:10 työaikalain 38 §:ää siten, että kyseisen säännöksen soveltamispiiriin kuuluvat myös työehtosopimukseen perustuvat työaikasaatavat. Samasta tulkintakysymyksestä on siis korkeimman oikeuden ratkaisu, jota edellä mainituilla perusteilla työtuomioistuin on velvollinen noudattamaan.

Vielä on arvioitava, olisiko olemassa joitain poikkeuksellisia syitä, joiden perusteella työtuomioistuin voisi poiketa velvollisuudestaan noudattaa korkeimman oikeuden ratkaisua työaikalain 38 §:n tulkinnasta. Kysymykseen voisi lähinnä tulla korkeimman oikeuden ratkaisun ristiriita perustuslain tai Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten kanssa.

Kantaja on vedonnut siihen, että työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa työ- ja virkaehtosopimuksia koskevissa riidoissa käsittelyn erityspiirteisiin kuuluu oikeudenkäyntiä edeltävä neuvottelumenettely ja että tämän johdosta järjestäytynyt työntekijä menettäisi mahdollisuutensa saattaa asiansa tuomioistuimen ratkaistavaksi huomattavasti kahta vuotta lyhyemmässä ajassa silloin kun normaalisitovan työehtosopimuksen tulkinnasta tai muusta oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 1 §:ssä mainitusta seikasta on riitaa. Järjestäytynyt työntekijä saisi näin osakseen järjestäytymätöntä työntekijää heikomman oikeussuojan. Tämä johtaisi perustuslain 13 §:n 2 momentissa turvatun ammatillisen yhdistymisvapauden vastaiseen syrjintään ammatillisen yhdistymisen perusteella.

Väitettä ei voida hyväksyä. Ensinnäkin neuvottelumenettely harvoin kestää niin kauan, että se olennaisesti lyhentäisi kahden vuoden kanneaikaa. Joka tapauksessa neuvottelumenettely on aina mahdollista saattaa päätöksen siten, että aikaa kanteen nostamiselle on riittävästi. Toiseksi jos järjestäytyneiden työntekijöiden työehtosopimukseen perustuviin työaikasaataviin sovellettaisiin työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista viiden vuoden kanneaikaa ja järjestäytymättömien työntekijöiden vastaaviin saataviin vain noin kahden vuoden kanneaikaa, järjestäytymättömät työntekijät saisivat puolestaan osakseen järjestäytyneitä työntekijöitä heikomman oikeussuojan. Ero olisi lisäksi keskimäärin huomattavasti suurempi kuin siinä tapauksessa, että molempiin sovellettaisiin työaikalain 38 §:n mukaista kanneaikaa. Koska yhdistymisvapauteen kuuluu myös vapaus olla kuulumatta yhdistykseen, järjestäytyneiden työntekijöiden mahdollista joutumista jossain tilanteessa järjestäytymättömiä jonkin verran huonompaan asemaan ei voida korjata tulkinnalla, joka saattaa järjestäytymättömät työntekijät vielä selvästi huonompaan asemaan suhteessa järjestäytyneisiin työntekijöihin.

Perustuslain 21 §:ssä kuten myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa on turvattu oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Kohtuuttoman lyhyt kanneaika voisi muodostaa perusteen katsoa, että kyseistä oikeutta on rikottu. Työaikalain 38 §:n mukainen kanneaika on 2-3 vuotta saatavan syntymisestä siitä riippuen, mihin aikaan vuodesta saatava on syntynyt. Tätä kanneaikaa ei voida pitää erityisen lyhyenä siinäkään tapauksessa, että osa kanneajasta kuluisi oikeudenkäyntiä edeltävään pakolliseen neuvottelumenettelyyn. Työaikalain 38 §:n mukaisen kanneajan soveltamisen myös työtuomioistuinkäsittelyssä oleviin saataviin ei voida siten katsoa olevan ristiriidassa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksen kanssa.

Edellä lausutuilla perusteilla katson, että kanteessa vaadittujen korvausten vanhenemiseen tulee soveltaa työsopimuslain 13 luvun 9 §:n sijasta työaikalain 38 §:n mukaista kahden vuoden kanneaikasäännöstä. Hyväksyn siten Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän väitteen saatavien raukeamisesta.

Jäsenet Wilska, Lallo, Tuliara, Aarto ja Äimälä olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin Koivisto.

 
Julkaistu 27.2.2019