TT 2020:31

Työaika
Varallaolo
Välituomio

Diaarinumero: R 167/17
Antopäivä: 19.3.2020

Välituomiolla oli ratkaistavana kysymys siitä, oliko varallaoloksi luettua aikaa pidettävä työaikana.

Palomiehillä oli varallaoloaikana ollut velvollisuus saapua paloasemalle pääsääntöisesti viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tuo aika oli ollut niin lyhyt, että se ei tosiasiassa ollut jättänyt varallaolijoille mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloaseman välittömässä läheisyydessä. Valmiusaikaa koskevan ehdon katsottiin rajoittaneen merkittävästi varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla. Palomiesten katsottiin olleen varallaoloaikana tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

KANTAJA

Julkisen alan unioni JAU ry

VASTAAJA

Kunnallinen työmarkkinalaitos

KUULTAVA

Jyväskylän kaupunki

ASIA

Työaikaa koskeva riita

ASIAN KÄSITTELY

Valmisteluistunto 23. ja 25.4.2019

Jatkettu valmisteluistunto 15.8.2019

Pääkäsittely 22., 23. ja 30.10.2019

Asiat R 165–168/17 on käsitelty samassa oikeudenkäynnissä oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla.

Työtuomioistuin on 17.3.2020 päättänyt erottaa asian R 167/17 käsiteltäväksi erillisenä muista samassa oikeudenkäynnissä käsitellyistä asioista oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n 2 momentin nojalla. Asioissa R 165/17, R 166/17 ja R 168/17 välituomiot annetaan sen jälkeen, kun Euroopan unionin tuomioistuin on antanut ratkaisun asiassa C-580/19.

VIRKA- JA TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Kanteessa tarkoitettuna aikana voimassa olleen kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES 2014–2016) III luku sisälsi muun ohella seuraavat määräykset:

2 § Työaikalain alaiset viranhaltijat/työntekijät

1 mom.

Työaikalain alaisiin viranhaltijoihin/työntekijöihin sovelletaan tämän luvun määräysten lisäksi seuraavia työaikalain säännöksiä, jollei niistä ole sovittu toisin tämän sopimuksen liitteessä tai muulla virka- tai työehtosopimuksella:

5 §:n 3 momentti (viranhaltijan velvollisuus suorittaa varallaoloa), 8 § (moottoriajoneuvon kuljettajan työaika), 9 §:n 2 momentti (työehtosopimukseen perustuva säännöllinen työaika), 13 §:n 1 ja 3 momentti (liukuva työaika), 14 §:n 1 ja 3 momentti (poikkeuksellinen säännöllinen työaika), 15 § (lyhennetty työaika), 18 § (työntekijän suostumus ja viranhaltijan velvollisuus tehdä lisä- ja ylityötä), 19 § (ylityön enimmäismäärä), 20 § (aloittamis- ja lopettamistyö), 21 § (hätätyö), 24 § (työsopimuksen päättyminen kesken tasoittumisjakson), 26 § (yötyö) jäljempänä 31 §:stä ilmenevin poikkeuksin, 27 § (vuorotyö ja yövuorot jaksotyössä), 29 § (vuorokausilepo), 30 § (moottoriajoneuvon kuljettajan vuorokausilepo), 33 §:n 1 momentti (sunnuntaityön teettäminen), 36 § (poikkeuslupa), 37 § (työaikakirjanpito) sekä 8 luvun erinäiset säännökset (kanneaika, säännösten pakottavuus, rangaistussäännökset, ym.).

2 mom.

Edellä 1 momentin määräyksellä työaikalain säännöksiä ei ole otettu tämän virka- ja työehtosopimuksen osaksi.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

4 § Työaika

Määritelmä

1 mom.

Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

5 § Varallaoloaika

1 mom.

Varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Soveltamisohje

Varallaolosta tulee antaa sellaiset kirjalliset ohjeet, että viranhaltija/työntekijä tietää varallaoloon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet (esimerkiksi missä ajassa työpaikalle on viimeistään saavuttava). Viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain 5 §:n 3 momentissa (viittausmääräys).

Mikäli viranhaltija/työntekijä kutsutaan varallaolosta työhön, työntekoon käytetty aika luetaan työajaksi eikä tältä ajalta suoriteta varallaolokorvausta. Varallaolossa työpaikalle ja takaisin matkustamiseen kuluvaa aikaa ei lueta työajaksi.

Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää viranhaltijan/työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi eikä kyseessä ole varallaolo.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

3 mom.

Kultakin varallaolotunnilta, jona viranhaltija/työntekijä on velvoitettu olemaan varalla, maksetaan rahakorvauksena 20–30 % korottamattomasta tuntipalkasta tai annetaan vastaava vapaa-aika. Korvausta määrättäessä otetaan huomioon varallaolon aiheuttamat rajoitukset viranhaltijalle/työntekijälle kuten esimerkiksi liikkumisalueen laajuus ja työpaikalle saapumisen enimmäisaika.

4 mom.

Jos työnantaja on poikkeuksellisesti määrännyt viranhaltijan/työntekijän olemaan asunnossaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön, korvaus varallaolosta määräytyy työaikalain 5 §:n 2 momentin mukaisesti. Edellä tarkoitettu kello 24.00–06.00 suoritettu varallaolo korvataan ainoastaan työaikalain alaiselle viranhaltijalle/työntekijälle. Työaikalain ulkopuoliselle maksetaan ko. aikana työhön kutsumisesta aiheutuvasta häiriöstä erillinen kohtuullinen korvaus.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

6 mom.

Varallaolokorvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että viranhaltija/työntekijä on ollut varalla työnantajan määräajaksi antaman kirjallisen määräyksen tai laatiman työvuoroluettelon nojalla. Korvausmuodosta (raha vai vapaa) päättää työnantaja.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS

A on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Jyväskylän kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Keski-Suomen pelastuslaitoksen Karstulan paloasema.

B on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Jyväskylän kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Keski-Suomen pelastuslaitoksen Laukaan paloasema.

C on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Jyväskylän kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Keski-Suomen pelastuslaitoksen Laukaan paloasema.

D on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Jyväskylän kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Keski-Suomen pelastuslaitoksen Muuramen paloasema.

E on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Jyväskylän kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Keski-Suomen pelastuslaitoksen Kivijärven paloasema.

Kaikilla Keski-Suomen paloasemilla pelastushenkilöstön työ on ollut päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin kello 8 ja 16 väliselle ajalle ja perjantaisin kello 8 ja 14.15 väliselle ajalle. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Kaikki kanteessa mainitut henkilöt ovat olleet päätoimisia palomiehiä, joiden tehtäviin on kuulunut osallistuminen varallaoloon mahdollisuuksien mukaan ja jotka ovat varallaolon aikana toimineet yleensä myös ryhmänjohtajana.

A on asunut reittivalinnasta riippuen noin 2,7–3,4 kilometrin päässä paloasemalta, johon hän on varallaoloa suorittanut. Varallaolo-ohjetta noudattaen varallaolija on voinut oleskella valitsemassaan paikassa. Koska A on asunut lähellä paloasemaa, hän on voinut suorittaa varallaoloa myös kotonaan.

C on asunut noin 2,6 kilometrin päässä paloasemalta, johon hän on varallaoloa suorittanut. Varallaolo-ohjetta noudattaen varallaolija on voinut oleskella valitsemassaan paikassa. Koska C on asunut lähellä paloasemaa, hän on voinut suorittaa varallaoloa myös kotonaan.

D on asunut noin 4,2 kilometrin päässä paloasemalta, johon hän on varallaoloa suorittanut. Varallaolo-ohjetta noudattaen varallaolija on voinut oleskella valitsemassaan paikassa. Koska D on asunut lähellä paloasemaa, hän on voinut suorittaa varallaoloa myös kotonaan.

E on asunut noin 3,1 kilometrin päässä paloasemalta, johon hän on varallaoloa suorittanut. Koska E on asunut lähellä paloasemaa, hän on voinut suorittaa varallaoloa myös kotonaan.

B on asunut noin 25 kilometrin etäisyydellä paloasemalta, johon hän on varallaoloa suorittanut. Varallaolo-ohjetta noudattaen varallaolija on voinut oleskella valitsemassaan paikassa. B ei ole voinut suorittaa varallaoloa kotoa käsin, ja hän on vaatimuksen kohteena olevan ajanjakson aikana oleskellut Laukaan paloasemalla varallaolon aikana.

Työnantaja ei ole valvonut henkilöstön oleskelupaikkaa varallaolon aikana. Varallaolon aikana viranhaltijoilla on ollut mukanaan ainakin yksi viestilaite, johon hälytys on tullut.

Keski-Suomen pelastuslaitoksen varallaolo-ohjeessa 8.12.2006 saapumisaika on määritelty pääsääntöisesti viideksi minuutiksi hälytyksestä. Ohjeen mukaan paikkakuntakohtaiselta alueelta, jossa henkilö on varallaolossa, tulee varallaolijan saavuttaa paloasema pääsääntöisesti viidessä minuutissa hälytyksestä.

Asiassa on riitaa ensinnäkin siitä, onko kanteessa mainittujen henkilöiden varallaolo ajanjaksolla 1.1.2014–31.3.2016 luettava työajaksi. Toiseksi riitaa on palkkasaatavien määrästä sekä siitä, ovatko ne ainakin osittain vanhentuneet.

Asiassa ratkaistaan ensin välituomiolla kysymys siitä, onko kanteessa mainittujen henkilöiden varallaolo kanteessa mainituilla ajanjaksoilla luettava työajaksi.

KANNE

Vaatimukset

Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin

- vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n, B:n, C:n, D:n ja E:n ajalla 1.1.2014–31.3.2016 Jyväskylän kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi;

- velvoittaa Jyväskylän kaupungin maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

A) A:lle yhteensä 74.940,00 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2016 lukien,

B) B:lle yhteensä 69.397,35 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2016 lukien,

C) C:lle yhteensä 96.729,00 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2016 lukien,

D) D:lle yhteensä 168.548,70 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2016 lukien,

E) E:lle yhteensä 95.728,55 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2016 lukien sekä

- velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Jyväskylän kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan Julkisen alan unioni JAU ry:n oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Perusteet

Kanteessa tarkoitettujen henkilöiden varallaoloaika edellä mainittuna ajanjaksona tuli lukea työajaksi. Keski-Suomen pelastuslaitoksen paloasemilla työnantaja käytännössä edellytti, että pelastushenkilökunta saapui viidessä minuutissa hälytyksestä paloasemalle, josta oli lähdettävä välittömästi pelastustehtävään. Kanteessa tarkoitetuilla henkilöillä on ollut ainakin perusteltu syy olettaa, että heidän tuli toimia näin. Varallaolon aikana viranhaltijoilla oli mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin, jolla hoidettiin virka-asioita. Varallaolijan tuli vastaanottaa Virve-puhelimeen tullut hälytys välittömästi, jolloin vastuu tehtävästä siirtyi hänelle. Kaikki hälytykset tuli vastaanottaa ja kaikille tehtäville oli velvollisuus lähteä. Varallaolossa olleen palomiehen tuli olla ensimmäisenä pelastuspaikalla johtamassa ensivaiheen pelastustehtäviä. Osa varallaolossa tulleista hälytyksistä/tehtävistä oli ensivastetehtäviä. Pelastustoimen varallaolijat olivat samalla ensivasteyksikkö. Ensivastetehtävässä lähtövalmiusaikavaatimus oli tosiasiassa välitön. Käytännössä varallaolijat olivat velvollisia välittömästi hälytyksen saatuaan ryhtymään työhön tai ainakin he olivat sidottuja tehtävänhoitoon välittömästi hälytyksen saatuaan.

Varallaoloon oli velvollisuus. Kanteessa mainitut henkilöt olivat tuoneet esiin varallaolon kuormittavuuden.

B suoritti varallaoloa Laukaan paloasemalla. Hänellä ei ollut mahdollisuutta suorittaa varallaoloa kotoaan Jyväskylästä käsin, vaan hän on varalla ollessaan tosiasiassa joutunut oleskelemaan paloasemalla. Lisäksi välitön lähtövalmius asemalta osoittaa kyseessä olleen työaika.

Muut kanteessa tarkoitetut viranhaltijat olivat voineet suorittaa varallaoloa muun muassa asunnoissaan, joista heidän tuli saapua hälytyksen tultua paloasemalle. Heillä ei ollut käytössään johtoautoa tai päivystysautoa. Erityisesti heiltä edellytetyn lyhyen lähtövalmiuden ja myös muiden edellä lueteltujen seikkojen johdosta varallaolo on katsottava työajaksi. Työhön sidonnaisuus rinnastui työaikaan. Palomiehillä ei ollut mahdollisuutta vapaasti määritellä olinpaikkaansa tai tekemisiään.

VASTAUS

Vaatimukset

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Jyväskylän kaupunki ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan niiden oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut korkoineen.

Perusteet

Kyse on ollut varallaolosta

Kanteessa mainitut henkilöt ovat suorittaneet KVTES:n III luvun 5 §:n mukaista varallaoloa, josta on maksettu varallaolokorvaukset. Sopimusmääräyksen sanamuoto huomioon ottaen kysymyksessä on ollut varallaolo, ei työaikadirektiivissä tai KVTES:n III luvun 4 §:ssä tarkoitettu työaika. Kanteessa mainitut henkilöt eivät ole olleet velvollisia olemaan työpaikalla työvalmiudessa. Heillä on ollut lupa olla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. He ovat voineet viettää varallaoloaikaansa itse valitsemassaan paikassa kuten kotonaan. Työnantaja ei ole järjestänyt varallaoloa varten asuntoa, jossa varallaolija olisi velvoitettu oleskelemaan. Varallaolon pituus ja toistuvuus eivät ole merkittävästi haitanneet kanteessa mainittujen henkilöiden vapaa-ajan käyttöä eivätkä hälytystehtävät ole toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. Varallaolijat eivät ole myöskään olleet sidottuja erityisiin varusteisiin. He eivät ole olleet varalla ollessaan sidottuja työhönsä tosiasiallisesti samalla tavalla kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloajalla rajoitukset viranhaltijoiden vapaa-ajan käytölle ovat olleet vähäisiä.

Ottaen huomioon sopimusmääräysten sanamuoto ja pitkään vallinnut käytäntö, jonka palkansaajajärjestöt ovat hyväksyneet, on selvää, että sopijaosapuolten tarkoitus on ollut sekä paikallisella tasolla että keskustasolla, että nyt arvioitavana olevan kaltaisessa tilanteessa on ollut kysymyksessä KVTES III luvun 5 §:n mukainen vapaamuotoinen varallaolo ja että siitä suoritetaan määräyksen mukainen korvaus. Erityisesti on huomioitava, että palkansaajajärjestöjen tulkinta on vuosikausien ajan ollut yhteneväinen työnantajan tulkinnan kanssa. Järjestöt ovat riitauttaneet varallaolon vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi varallaoloon liittyen tuomion KKO 2015:48. Siten kaupungin noudattama soveltamiskäytäntö, jota ei ole aikaisemmin riitautettu, on muodostunut määräyksen tarkoitusta vastaavaksi vakiintuneeksi tulkinnaksi.

Kantaja on ryhtynyt vaatimaan jälkikäteisiä korvauksia sillä perusteella, että vuosikymmeniä noudatettua järjestelyä, jonka sisällöstä on valtakunnallisesti ja paikallisesti vallinnut yksimielisyys, olisi tulkittava takautuvasti toisin. Ennen tähän kanteeseen johtanutta paikallisen ja keskustason erimielisyyttä sovellettavan virka- ja työehtosopimuksen määräyksen sisällöstä kanteessa mainitut henkilöt eivät ole väittäneet, että varallaolojärjestelmään liittyisi jotakin epäselvyyttä tai että se kuormittaisi heitä jotenkin erityisesti tai haittaisi vapaa-ajan viettoa.

Työaikalain ja KVTES:n sopimusmääräysten mahdollistaman varallaolon tarkoituksena on turvata sellaisten palveluiden häiriötön saanti, jotka ovat kansalaisten hengen, terveyden sekä omaisuuden ja ympäristön suojaamiseksi tarpeen. Varallaolo on voitava järjestää palo- ja pelastustoimessa siten, että pelastustehtävään lähdetään nopeasti hälytyksen saapumisen jälkeen myös tilanteessa, jossa viranhaltija/työntekijä itse järjestää asumisensa siten, että koti ei sijaitse pelastuslaitoksen lähettyvillä.

Kaupunki ei ole edellyttänyt viiden minuutin tai alle 90 sekunnin lähtövalmiusaikaa

Varallaolo Keski-Suomen pelastuslaitoksella merkitsee varautumista onnettomuustilanteisiin myös normaalin virka-ajan ulkopuolella. Varallaolojärjestelmällä pyritään varmistamaan, että onnettomuuden sattuessa koko pelastuslaitoksen alueella on aina henkilöitä, jotka olisivat valmiudessa lähteä auttamaan hädässä olevaa ihmistä tämän asuinpaikasta riippumatta. Lähes aina varallaolossa olevien lisäksi hälytyksille osallistuu myös muita, ei-varallaolossa olevia henkilöitä samalta asemapaikalta.

Keski-Suomen palvelutasopäätökseen vaikuttavat sisäministeriön antamat pelastuslaitoksia koskevat toimintavalmiuden suunnitteluohjeet. Pelastustoimen toimintavalmius määritellään niin sanottujen riskiruutujen perusteella. Arvioidun riskitason perusteella riskiruudulle (1 km x 1 km alue) määritellään riskiluokka. Valmiusaika eri riskiruuduille on seuraava.

I-luokan riskialueella tavoitteena on maakunnallisesti 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävissä, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kuuden minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. II-luokan riskialueella tavoitteena on maakunnallisesti 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävissä, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kymmenen minuutin kuluessa siitä, kun se on saavuttanut hälytyksen. Kysymys on palokunnan toimintavalmiusajasta, joka sisältää lähtöajan ja ajoajan. Lisäksi II-luokan riskialueella maakunnallisena tavoitteena on, että pelastustoiminta alkaisi 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävistä korkeintaan 14 minuutissa hälytyksestä. III-luokan riskialueella tavoitteena on maakunnallisesti 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävissä, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla 20 minuutin kuluessa siitä, kun se on saavuttanut hälytyksen. Lisäksi III-luokan riskialueella maakunnallisena tavoitteena on, että pelastustoiminta alkaisi 50 prosentissa kiireellisistä tehtävistä korkeintaan 22 minuutissa hälytyksestä. IV-luokan riskialueella ei ole aikavaatimusta.

Riskiruutujen perusteella arvioidaan kunkin alueen valmiuden tarve. Kanteessa mainittujen henkilöiden varallaololla katetulla alueella ei ole lainkaan I-luokan riskialuetta.

II-luokan riskialueella, johon osa vaatimuksentekijöiden varalla ololla katettu alue (esimerkiksi taajama) kuului, pelastusmuodostelmat ja niiden toimintavalmiudet suunniteltiin siten,

että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa onnettomuuskohteen riskialueittain pääsääntöisesti valtakunnallisesti asetettujen toimintavalmiusaikatavoitteiden mukaisesti. II-luokan riskialueella tuo tavoite on kymmenen minuuttia. II-riskialueet sijaitsevat hyvin lähellä paloasemia, jolloin ajoaika paloasemalta kohteeseen on vain 1–3 minuuttia. Sisäministeriön ohjeen mukaan tavoite tulee saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä, jolloin varallaoloaikaiselle saapumisajalle on muodostunut joustoa. Tämä jousto on huomioitu myös Keski-Suomen palvelutasopäätöksessä. Toimintavalmiusaikoja tarkastellaan maakunnallisesti mukaan lukien ympärivuorokautisesti miehitetyt paloasemat, ja ne koskevat kaikkia hälytyksiä eli myös niitä aikoja, jolloin paloasemilla on ollut normaali miehitys normaalissa työajassa.

Varallaoloalue koostui vaatimuksentekijöillä II-, III- ja IV-riskialueista. E:n varallaoloalue koostui III- ja IV-riskialueista. III-riskialue tulee saavuttaa pääsääntöisesti 20 minuutissa, ja IV-riskialueen saavuttamisaikatavoite on edellä mainittuja aikoja pidempi.

Pelastuslaitoksen pelastusviranomainen on määritellyt hälytysvasteet eli sen, mitä palokuntia ja mitä kokoonpanoa käytetään erilaisissa hälytystilanteissa. Hätäkeskus toimii näiden hälytysvasteiden mukaisesti. Hätäkeskus hälyttää annetun ohjeen mukaisesti oman riskiarviointinsa perusteella joko ryhmän, joukkueen tai komppanian hätäilmoituksesta saamiensa tietojen perusteella. Paloasemilta lähdetään hälytykseen hälytysajoneuvolla, joka määräytyy tilanteen ja tehtävän mukaan (esimerkiksi sammutusauto, säiliöauto, nostolava-auto).

Olennaista asiassa on se, että pelastuslaitoksen edellä esitetty toimintavalmiusaika on eri asia kuin se, mitkä ovat olleet yksittäisen viranhaltijan velvoitteet varallaolon aikana. Palvelutasopäätös ei ole sama asia kuin yksittäisen viranhaltijan tosiasiallinen varallaolo-ohjeistus tai varallaolovelvoitteet. Yksittäisen viranhaltijan osalta ei ole määritelty sitä, missä ajassa hänen tulee saavuttaa onnettomuuspaikka.

Keski-Suomen pelastuslaitoksen varallaolo-ohjeessa 8.12.2006 saapumisaika on määritelty pääsääntöisesti viideksi minuutiksi hälytyksestä. Ohjeen mukaan paikkakuntakohtaiselta alueelta, jossa henkilö on varallaolossa, tulee varallaolijan saavuttaa paloasema pääsääntöisesti viidessä minuutissa hälytyksestä. Kanteessa mainituilla henkilöillä ei ole ollut 90 sekunnin lähtöaikavelvollisuutta. Kun viranhaltija on ollut varallaolossa, hänen on edellytetty vastaavan välittömästi hälytykseen. Hänen on tullut osallistua hälytykseen, mikäli hälytys on edellyttänyt lähtemistä onnettomuuspaikalle. Vastuu hälytyksestä on ollut aina päivystävällä palomestarilla.

Varallaolijan saapumisaikaa paloasemalle ei ole seurattu, eikä myöhästymistä viiden minuutin saapumisajasta ole sanktioitu. Varallaolossa oleva henkilöstö vastaa hälytyksen ensilähdöstä pääsääntöisesti, mutta varallaolijan ei ole edellytetty ehtivän välttämättä ensimmäiseen yksikköön. Varallaolojärjestelmällä varmistetaan se, että "edes joku" lähtee tilannepaikalle hälytyksen saatuaan. Hälytykselle lähtee yleensä aina saman paloaseman muita yksiköitä sekä tarvittaessa tulee hälytysyksiköitä myös muilta paloasemilta. Käytännössä hälytykselle osallistuu vapaaehtoisesti lähes aina myös muita henkilöitä, jotka eivät ole varallaolossa. Ensimmäinen kohteeseen lähtevä yksikkö on näin ollen voinut muodostua pelastustoimintaan osallistuvasta sivutoimisesta henkilöstöstä ja esimerkiksi vapaalla olevasta henkilöstöstä, jotka ovat myös saaneet tiedon hälytyksestä ja joiden on sallittu osallistua vapaaltaan hälytyksiin.

Kanteessa mainituilla henkilöillä on varallaoloaikanaan ollut mukana Virve-puhelin tai matkapuhelin, johon hälytys on tullut. Henkilökohtaiset suojavarusteet on säilytetty paloasemalla. Henkilöt ovat hälytyksen saatuaan siirtyneet paloasemalle, pukeutuneet suojavarusteisiin ja siirtyneet sen jälkeen paloautoon.

Pelastustoiminnan luonne huomioiden joka kerta luonnollisesti pyritään siihen, että pelastuskohde saavutetaan palvelutasopäätöksen mukaisessa tavoiteajassa. Tavoiteaika on kuitenkin ainoastaan tavoite, eikä se ehdottomasti sido henkilöstöä eikä varallaolijaa. Ottaen huomioon esimerkiksi eri vuodenajat ja vuorokaudenajat tavoitteisiin ei käytännössä aina päästä. Jokaisen yksittäisen tehtävän toteutuneet toimintavalmiusajat tiedetään varmuudella vasta tilanteen jälkeen. Liikkeellelähtö varallaolopaikasta vaihtelee muun ohella sääolosuhteiden mukaan. Tämä on hyväksyttävää, ja riittävää on, että kohteeseen lähdetään niin pian kuin se on mahdollista olosuhteet huomioon ottaen.

Pelastustoiminnan luonteeseen ja toimintakulttuuriin sekä toimintaan osallistuvien henkilöiden etiikkaan kuitenkin kuuluu mahdollisimman nopea lähteminen kiireelliseen pelastustehtävään. Keski-Suomen pelastuslaitoksen alueella on asemapaikkoja, joilla on käytössä varallaolojärjestelmä ja joilla tällaista järjestelmää ei ole. Lähtöajat molemmilta asemapaikoilta kiireellisiin tehtäviin ovat kuitenkin miltei samat, mikä ilmenee verrattaessa viranhaltijoiden asemapaikkojen (Karstula, Kivijärvi, Muurame ja Laukaa) keskimääräisiä lähtöaikoja kiireellisiin tehtäviin varallaoloaikana niihin lähtöaikoihin, joissa kiireellisiin tehtäviin on vastaavina aikoina lähdetty ilman varallaoloa toimivilta asemilta (Haapamäki, Palokka ja Pylkönmäki). Nopeus on aina ollut yksi niistä pelastustoiminnan arvoista, joihin siihen osallistuvat henkilöt ovat sitoutuneet riippumatta siitä, mitä on edellytetty.

Kaupunki ei ole edellyttänyt, että varallaolossa olleen palomiehen olisi tullut olla ensimmäisenä pelastuspaikalla johtamassa ensivaiheen pelastustehtäviä. Hälytyksiin lähdettäessä pelastustoimintaan osallistuvien henkilöiden määrä riippuu onnettomuustyypistä. Pienimmillään kysymys on ryhmän lähdöstä, mutta tarvittaessa tilanteeseen lähdetään joukkueella tai komppanialla. Päätoimisilla palomiehillä on yleisesti ottaen parempi koulutus onnettomuustilanteiden varalle, minkä vuoksi pääsääntöisesti he toimivat ryhmänjohtajina paloasemilla, joissa valtaosa on sopimushenkilöstöä (sivutoiminen, vapaapalokunta). Viranhaltija on varallaolovuorossaan varmistanut, että varallaoloalueella on ainakin yksi tehtävästä tietoinen pelastustoimen henkilö, joka kykenee tarvittaessa hälyttämään lisäresursseja ja ottamaan vastaan lisätietoja hätäkeskukselta sekä kykenee johtamaan tehtävälle lähtevää yksikköä viestintävälineiden avulla tai olemalla fyysisesti läsnä. Tarvittaessa onnettomuuspaikan johtajaksi on kutsuttu päivystävä palomestari.

Viranhaltijoiden varallaolo ei rinnastu työaikaan lähtövalmiuden ja työhön sidonnaisuuden perusteella. Pelastuslaitoksella varallaololla on pitkät perinteet. Se on aina kuulunut ja kuuluu pelastustoimen tehtävien luonteeseen. Kaikki pelastuslaitoksen niin kutsutuilla päiväasemilla työskentelevät viranhaltijat ovat viran vastaanottaessaan olleet tietoisia siitä, että toimialan luonteen vuoksi valmiutta on ylläpidettävä myös virka-ajan ulkopuolella tietyllä järjestelmällä, käytännössä varallaolojärjestelmällä.

Käytännössä varallaolo missä tahansa ammatissa on jossain määrin sitovaa. Varallaolo tarkoittaa yksittäisen viranhaltijan kannalta sitä, että vapaa-aikaa on vietettävä varallaolon ehdoin. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi päihteiden käyttö varallaoloaikana ei ole mahdollista edes vähäisissä määrin. Lisäksi on ymmärrettävää, että esimerkiksi yksilön liikkumisalue rajautuu varallaolon aikana. Näistä vapaa-ajan käytölle aiheutuneista rajoituksista johtuen viranhaltijalle on suoritettu varallaolosta KVTES:n mukainen korvaus.

Kanteessa mainitut henkilöt ovat voineet varallaoloaikana osallistua myös ensivastetehtäviin. Varallaoloa koskevat velvollisuudet ovat olleet kanteessa mainituilla henkilöillä samat riippumatta siitä, onko varallaoloaikana ollut kyseessä pelastustoimen tehtävä vai ensivastetehtävä. Ensivastetehtävässä lähtövalmiusaikavaatimus ei ole ollut väitetyllä tavalla tosiasiassa välitön.

Varallaolovuorojen suunnittelu ja toistuvuus

Varallaolovuorojen suunnittelu on tehty yhteistyössä henkilöstön kanssa. Aseman esimiehenä toimiva viranhaltija on ollut viime kädessä vastuussa varallaolovuorojen suunnittelusta, mutta käytännössä suunnittelussa on otettu huomioon myös henkilöstön toiveita. Henkilöstöllä on ollut hyvät vaikutusmahdollisuudet varallaolovuoroihin jo suunnitteluvaiheessa. Käytännössä vielä työvuorolistan julkaisemisen jälkeenkin on voitu vaihtaa työvuoroja keskenään. Osavuorojen tai kokonaisten vuorojen vaihtaminen alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen ei ole ollut harvinaista.

Varallaolo on toteutettu käytännössä siten, että varallaoloaika on alkanut perjantaina työvuoron päätyttyä ja se on jatkunut seuraavan viikon perjantaihin työajan alkamisajankohtana. Perjantaista maanantaiaamuun varallaolo on muodostanut katkeamattoman jakson, ja arkipäivänä sen on katkaissut normaali työaika, jolloin paloasemalla on ollut henkilöstö työvuorossa. Varallaoloaika on voinut olla myös pääsääntöä lyhyempi esimerkiksi kestoltaan perjantaista maanantaihin, jos näin on sovittu varallaoloon osallistuvan henkilön henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi.

Tyypillisesti varallaolo on siis toteutettu kestoltaan viikon mittaisena niin, että viranhaltijalla on ollut varallaoloviikko noin neljän viikon välein. Toistuminen on ollut riippuvaista viranhaltijan kulloisestakin tilanteesta. Jo suunnitteluvaiheessa on huomioitu henkilökohtaiset olosuhteet esimerkiksi lomat ja muut henkilökohtaiset esteet, jolloin varallaolovuorojen väli on saattanut pidentyä tai lyhentyä väliaikaisesti ja tilanteisesti. Yksittäisistä varallaolovuoroista on voinut kieltäytyä, mikä on käytännössä tarkoittanut sitä, että varallaolovuoroista on sovittu viranhaltijoiden kanssa. Varallaoloon on henkilöstön keskuudessa haluttu osallistua, koska se on korottanut ansiotasoa. Viranhaltijoilla varallaolon toistuvuuteen on vaikuttanut myös se, ovatko he halunneet tehdä varallaoloa suunniteltua enemmän ja ovatko he vaihtaneet suunniteltuja varallaolovuoroja toisten varallaoloon osallistuvien kanssa.

Kanteessa mainitut henkilöt eivät ole koskaan ennen asian riitautumista tuoneet kaupungin tietoon, että olisivat kokeneet varallaolon liian sitovaksi, kuormittavaksi tai rajoittavaksi. Varallaoloa on haluttu tehdä mahdollisimman paljon, koska se on korottanut ansiotasoa. Keski-Suomen pelastuslaitoksella on aika ajoin (vuonna 2010, 2013 ja 2014) jouduttu eri syistä vähentämään varallaoloa. Jokainen vähennyskerta on aiheuttanut voimakasta vastustusta eri henkilöstöryhmissä niillä paikkakunnilla, joita vähentämistarve on koskenut.

Varallaolossa mukana pidettävät työvälineet ja toimimisvelvollisuus hälytystilanteessa

Varallaoloaikana vaatimuksentekijöiden ei ole edellytetty pitävän, eivätkä he ole myöskään pitäneet mukanaan työtehtävissä tarvittavia varusteita. Heillä on ollut mukanaan ainoastaan Virve-puhelin eli päivystyksessä käytettävä viranomaisverkon puhelin, jolla hälytykset ovat tulleet. Vaatimuksentekijän on tullut kuunnella hälytyskeskuksen viesti, vastata siihen ja toimia sen mukaisesti. Hälytys on tullut kaikille varallaolijoille yhtäaikaisesti. Mikäli hälytys on koskenut varallaolijaa ja edellyttänyt lähtöä onnettomuuspaikalle, hänellä on hälytyksen saatuaan ollut velvollisuus lähteä paloasemalle, josta on tapahtunut lähtö onnettomuuspaikalle. Varusteet ja välineet ovat olleet paloasemalla.

Hälytysten toistuvuus varallaoloaikana

Ottaen huomioon hälytystaajuus varallaoloaikana työhön sidonnaisuus varallaoloaikana on ollut vähäinen. Varallaolon ei näin ollen voida katsoa muodostuneen työajaksi myöskään siitä syystä, että hälytykset olisivat toistuneet tiheästi. Pelastustoimen tehtävät vuosilta 2014–2016 Karstulan, Kivijärven, Muuramen ja Laukaan asemapaikoilta ilmenevät tehtävätilastoista. Tehtävien määrä eri asemapaikoilla varallaoloaikoina ilmenee kyseessä olevilta ajoilta otetuista tapahtumatilastoista. Varallaoloaikana hälytyksiä on kuukaudessa/varallaolija ollut eri asemapaikoilla keskimäärin seuraavasti: Kivijärvellä 0,8 kappaletta, Karstulassa 1,2 kappaletta, Muuramessa 1,8 kappaletta, Laukaalla 3,2 kappaletta.

D:llä on aikavälillä 1.1.2014–31.3.2016 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 15 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 19,92 tuntia.

E:llä on vastaavana aikana ollut 27 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 61,19 tuntia.

A:lla on ollut 22 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 43,34 tuntia.

C:llä on ollut 73 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 102,96 tuntia.

B:llä on ollut 56 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 84,45 tuntia.

Hälytysten määrään varallaoloaikana on vaikuttanut muun muassa se, jos henkilö on ollut varallaolossa vappuna, juhannuksena tai uutena vuotena. Tuolloin todennäköisyys hälytykselle on ollut tavanomaista suurempi.

Varallaolon aikana viranhaltijoilla ei ole ollut lähtökohtaisesti mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä heitä ole millään tavoin ollut sidottu työtehtäviin. Jos viranhaltijat olisivat kokeneet varallaolon sitovaksi ja/tai liian rajoittavaksi, olisi heidän tullut ilmoittaa asiasta työnantajalle. Viranhaltijat eivät ole tehneet tällaisia ilmoituksia työnantajalle ennen kuin korkein oikeus antoi ratkaisunsa KKO 2015:48. Tilanne on ollut ennemminkin päinvastainen. Henkilöstö on ollut ennemminkin huolissaan siitä, että varallaoloa vähennetään.

Vapaa-ajan vietto varallaoloaikana

Kanteessa mainituilta henkilöiltä ei ole edellä selvitetty lähtövalmiusaika huomioiden edellytetty, että he olisivat viettäneet varallaoloaikaansa paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä.

Kanteessa mainituista henkilöistä A, C, D ja E ovat varalla ollessaan viettäneet aikaa vapaasti varallaoloalueellaan (esimerkiksi kunta, taajama tai muu sellainen) muun muassa omassa kodissaan. He ovat näin ollen voineet liikkua omassa henkilökohtaisessa elinympäristössään. Kaupunki ei ole valvonut henkilön oleskelupaikkaa varallaolon aikana eikä ole myöskään millään tavalla rajoittanut heidän liikkumistaan. Liikkumisaluetta on rajoittanut ainoastaan se, että on kohtuudella ehdittävä paloasemalle. Kaupunki ei ole ottanut kantaa siihen, missä paikassa vaatimuksentekijän tulee olla varallaoloaikana. Ottaen huomioon vaatimuksentekijöiden asemapaikat, jotka kaikki ovat maaseutumaisia taajamia, on liikkumisalue varallaoloaikana ollut laaja.

Kanteessa mainituilla henkilöillä ei ole ollut varallaoloaikana mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä työhön liittyviä velvollisuuksia. Varallaolon aikana he ovat voineet muun muassa olla ja liikkua vapaasti alueellaan: olla kotona ja tehdä kotiasioita esimerkiksi perheen kanssa tai kutsua vieraita kylään, harrastaa liikuntaa tai muuta toimintaa tai tehdä muita asioita, joista on nopeasti irrottauduttavissa. Erilaisten asioiden hoito lähitaajamassa/ kunnan alueella on ollut mahdollista. He ovat voineet muun muassa käydä kaupassa ja muutoin liikkua valitsemallaan alueella. Rajoituksena vapaa-aikaan vaatimuksentekijän on tullut olla toiminta-alueellaan, toimintakuntoinen (kuten päihteetön) ja valmiina ottamaan omaa toimintaa koskevat hälytykset vastaan.

Kanteessa mainitut henkilöt ovat varallaoloaikana voineet valintansa mukaan oleskella myös paloaseman tiloissa, joissa he ovat voineet viettää aikaa myös vapaa-ajallaan. Yleisesti palomiehillä on mahdollisuus muun muassa remontoida ja kunnostaa omia autoja ja muita laitteita paloasemalla, ja siellä vietetään vapaa-aikaa ja urheillaan. Varallaoloaikana paloaseman tiloissa voi siis viettää tavanomaista vapaa-aikaa. Se, ovatko he (B:tä lukuun ottamatta) viettäneet vapaa-aikaa paloasemalla, ei ole tiedossa eikä todennettavissa.

B on voinut muutoin tehdä täysin samoja asioita samalla alueella, mutta hän ei käytännössä ole voinut viettää varalla ollessaan aikaa omassa kodissaan, koska on itse halunnut asua noin 25 kilometrin etäisyydellä paloasemasta, johon hän on varallaoloa suorittanut. Tämä on ollut B:n oma valinta. Hän on virkaa vastaan ottaessaan tiennyt, että virka sisältää varallaoloa. Hän on virkasuhteensa aikana päättänyt muuttaa kauemmas paloasemasta, jolle hän on suorittanut varallaoloa. Hänelle luvattiin tuolloin, että hän voi halutessaan yöpyä paloasemalla. Myös hän on ollut työnantajan kanssa yhtä mieltä siitä, että kysymyksessä on vapaamuotoinen varallaolo. Hänen mielipiteensä asiaan muuttui, kuten muidenkin kanteessa mainittujen viranhaltijoiden, vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi tuomion KKO 2015:48. B esitti vaatimuksensa välittömästi vasta sen jälkeen, kun paloasemalla yöpyminen kiellettiin. Hän oli soittanut tästä pelastuspäällikölle ja todennut, että jos yöpyminen paloasemalla kielletään, hän tulee esittämään korvausvaatimuksen. Tämän korvausvaatimuksen hän toteutti. Työnantaja ei siis kuitenkaan koskaan ole määrännyt B:tä yöpymään tai oleskelemaan varalla ollessaan pelastuslaitoksen tiloissa, vaan hän on voinut itse valita, missä hän varalla ollessaan viettää aikaa. Tulkintariidan noustua esille majoittuminen pelastusasemalla on kielletty.

Asiaa tarkasteltaessa huomioitavaa on, että pelastustehtävissä lähtökohtana on, että kohteeseen ajetaan nopeudella 1 km/min. Tämä antaa varallaolijalle mahdollisuuden olla varalla ollessaan laajalla alueella. Huomioitavaa on myös se, että palomiehen ammattitaitoon kuuluun nopea lähtö ja palomiehet ovat jo pelastuslainkin perusteella velvollisia pelastustehtäviin ilman mitään varallaoloa.

Oikeudenkäyntikuluista

Vaikka kanne menestyisi, asia on ollut oikeudellisesti epäselvä ja KT:llä on ollut perusteltu aihe oikeudenkäyntiin, joten asianosaiset tulee siinä tapauksessa määrätä pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Kantajan kirjalliset todisteet

1. Keski-Suomen pelastuslaitoksen ohje varallaolosta 8.12.2006

2. Onnettomuustutkintakeskuksen tutkintaselostukset 25.2.2008 ja 16.12.2009

3. Keski-Suomen pelastuslaitoksen pelastustoimintaohjetta koskeva päätös 25.3.2014 ja sen liitteenä 1 oleva pelastustoimintaohje

4. Palopäällikkö F:n laatima kirje 8.1.2004

5. Oikaisuvaatimus 24.2.2004 ja siihen annettu päätös 16.3.2004

6. C:n tehtäväkuvauslomake

7. Työnhakuilmoitus

8. B:n tehtäväkuvauslomake

9. D:n tehtäväkuvauslomake

10. A:n tehtäväkuvauslomake

11. E:n tehtäväkuvauslomake

12. Pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohje 2012

Vastaajan ja kuultavan kirjalliset todisteet

1. Keski-Suomen pelastuslaitoksen 8.12.2006 päivätty varallaolo-ohje

2. Toimintavalmiusraportti: lähtöajat varallaolossa 2014–2016 asemilla Kivijärvi, Karstula,

Muurame, Laukaa (asema 30)

3. Lähtöajat ilman varallaoloa 2014–2016 asemilla Haapamäki, Palokka, Pylkönmäki

4. Puolivakinaisten palomiesten vastineet 2.12.2015 tiedoksi annettuun varallaolomuutokseen (2 kappaletta)

5. Pelastustoimen tehtävät vuosittain eri asemapaikoilla

6. Keski-Suomen pelastuslaitoksen ohje varallaolosta 5.4.2016

7. Palvelutasopäätös 2013–2016 (viitataan erityisesti sivuihin 16, 25–26, 27, 39–40)

8. Toimintasääntö 15.6.2015 lukien (viitataan erityisesti sivuihin 8–10)

9. Keski-Suomen pelastustoimintaohje 4.3.2014 (=K3, viitataan erityisesti sivuihin 4–5, 7–10, 13, 14–15)

10. Asemakohtaiset riskiruudut

11. Pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohje 2012 (erityisesti sivut 11–12, 14)

12. C:n tuntilistat vuosi 2014

13. C:n tuntilistat vuosi 2015

14. Ote KVTES 1971

15. Otteita KVTES:n varallaolomääräyksestä

16. Pelastuslautakunnan päätös dnro 1988/03

17. Pelastusjohtajan viranhaltijapäätös 13/2019

Kantajan henkilötodistelu

1. A, todistelutarkoituksessa

2. B, todistelutarkoituksessa

3. C, todistelutarkoituksessa

4. D, todistelutarkoituksessa

5. E, todistelutarkoituksessa

Vastaajan ja kuultavan henkilötodistelu

1. G , pelastusjohtaja, todistelutarkoituksessa

2. H, pelastuspäällikkö

3. I, palopäällikkö

4. J, aluepalomestari

5. K, palomies

6. L, palomies

7. M, pelastusjohtaja, Etelä-Savon pelastuslaitos

8. N, Kunnallisen työmarkkinalaitoksen entinen neuvottelupäällikkö

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Välituomiolla ratkaistavana on kysymys siitä, onko kanteessa mainittujen henkilöiden varallaolo ajanjaksolla 1.1.2014–31.3.2016 luettava työajaksi.

Varallaoloa koskevat oikeudelliset lähtökohdat

Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) III luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Unionin oikeus

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana "työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja / tai käytännön mukaisesti". Artiklan 2 kohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan "ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa". Työaikadirektiivissä ei ole varallaoloa koskevia säännöksiä.

Työaikadirektiivin 2 artikla kuuluu niihin säännöksiin, joista ei ole sallittua poiketa. Jäsenvaltiot eivät voi säilyttää eivätkä hyväksyä vähemmän rajoittavaa työajan käsitteen määritelmää kuin mainitussa artiklassa on säädetty (Matzak C-518/15, EU:C:2018:82, tuomion 34 ja 47 kohdat). Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.

Euroopan unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan lausunut työaikadirektiiviin sisältyvän työajan määritelmän tulkinnasta. Tuomiossa Simap C-303/98 (EU:C:2000:528) kyse oli terveyskeskuksien ensiapuyksiköissä työskentelevien lääkäreiden päivystysajasta. Osan tästä ajasta lääkäreiden edellytettiin olevan henkilökohtaisesti paikalla työpaikallaan, mutta muina aikoina heidän piti olla pelkästään "tavoitettavissa". Kyse oli työajasta siltä osin kuin päivystysaikana lääkäreiden edellytettiin olevan työpaikalla. Vaikka todellisuudessa tehty työ vaihteli olosuhteiden mukaan, lääkäreille asetetun velvollisuuden olla paikalla ja käytettävissä työpaikalla harjoittaakseen ammattitoimintaansa oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Sen sijaan se aika, jonka lääkärit olivat työnantajansa käytettävissä siten, että heidät oli voitava tavoittaa, oli lepoaikaa. Tässä tilanteessa lääkärit saattoivat järjestää ajankäyttönsä siten, että heillä oli vähemmän velvoitteita, ja keskittyä omiin asioihinsa. (Tuomion 48–50 kohdat.)

Tuomio Jaeger C-151/02 (EU:C:2003:437) koski sairaalalääkäriä, joka oli velvollinen viettämään päivystysajan työnantajansa tiloissa. Hänellä oli sairaalassa käytettävissään huone, jossa oli vuode ja jossa hänellä oli lupa nukkua silloin, kun häntä ei pyydetty työskentelemään. Unionin tuomioistuin totesi, että tällaiset jaksot, jolloin lääkäri ei tee työtä, kuuluvat erottamatta lääkärin fyysistä paikallaoloa sairaalassa edellyttävään päivystysjärjestelmään, sillä säännöllisestä työajasta poiketen kiireellisten toimenpiteiden tarve riippuu olosuhteista eikä sitä voi suunnitella etukäteen. Tuomioistuimen mukaan ratkaisevana oli pidettävä sitä, että lääkäreillä oli velvollisuus olla fyysisesti paikalla työnantajan määrittämässä paikassa ja tämän käytettävissä, jotta he voisivat tarvittaessa välittömästi suorittaa työtehtäviä. Näiden velvollisuuksien, joiden vuoksi lääkäreiden oli mahdotonta valita oleskelupaikkaansa varallaolojaksoina, oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Tätä johtopäätöstä ei muuttanut se, että työnantaja oli antanut lääkärin käyttöön lepohuoneen, jossa tämä saattoi oleskella niin kauan kuin hänen työsuoritustaan ei tarvittu. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että lääkäreiden oli päivystysjaksojen aikana oltava poissa sekä perheidensä luota että sosiaalisista ympyröistään, ja heillä oli ajankäytössään vähemmän liikkumavaraa silloin, kun heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista. Näissä olosuhteissa kyse ei ollut lepoajasta vaan työajasta. Unionin tuomioistuin lisäsi, ettei sen tulkintaa työajan käsitteestä voitu kyseenalaistaa väitteillä taloudellisista ja organisatorisista vaikutuksista, joita aiheutuisi tiettyjen jäsenvaltioiden mukaan, jos tällaista aikaa pidettäisiin työaikana. (Tuomion 60–66 kohdat. Ks. myös tuomio Dellas C-14/04, EU:C:2005:728 ja määräys Grigore C-258/10, EU:C:2011:122.)

Tuomiossa Matzak C-518/15 (EU:C:2018:82) unionin tuomioistuin katsoi, että sivutoimisen palomiehen velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa ja velvoite, joka maantieteellisesti ja ajankäytöllisesti aiheutui tarpeesta päästä työpaikalle kahdeksassa minuutissa, olivat sellaisia, että niillä rajoitettiin objektiivisesti mahdollisuuksia, joita työntekijällä oli omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä keskittymiseksi. Tällaisten velvoitteiden kannalta arvioituna varallaolijan tilanne erosi sellaisen työntekijän tilanteesta, jonka oli varallaolotehtävänsä aikana pelkästään oltava työnantajansa käytettävissä, jotta tämä voi saada häneen yhteyden. Tuomioistuin korosti myös sitä, että työaikadirektiivin 2 artiklassa tarkoitetun työajan käsitteen ominaispiirteisiin ei kuulu työntekijän työnteon intensiivisyys tai tehokkuus. Varallaoloaikaa, jonka työntekijä vietti kotonaan siten, että hänen oli vastattava työnantajansa hälytyksiin kahdeksassa minuutissa, ja jolla rajoitettiin erittäin huomattavasti mahdollisuuksia harjoittaa muita toimintoja, oli pidettävä työaikana. (Ks. tuomion 53–66 kohdat.)

Työtuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Työtuomioistuin on sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa lausunnossaan TT 2006:50 katsonut, että se, onko kysymys työajasta vai varallaolosta tulee ratkaista sen mukaan, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työntekijöille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä. Sairaankuljettajien valmiudessaolo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työhön sidonnaisuutta koskeva arviointi jäi lausunnon pyytäneen käräjäoikeuden tehtäväksi sille esitettävän näytön perusteella.

KVTES:n tulkintaa koskevassa tuomiossa TT 2015:105 sairaankuljettajat olivat varallaoloaikanaan voineet oleskella ja levätä kotonaan tai halutessaan liikkua ja asioida vapaasti myös kodin ulkopuolella. Kun hälytysten ei ollut näytetty myöskään toistuneen niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi, sairaankuljettajien ei katsottu olleen varallaoloaikanaan sillä tavoin sidottuja työhönsä, että varallaoloaikaa olisi tullut pitää työaikana. Asiaa ei arvioitu toisin, vaikka työnantajan edellyttämä lähtövalmiusaika oli jäänyt epäselväksi ja tosiasiallisen lähtövalmiusajan oli selvitetty olleen alle 15 minuuttia.

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa tuomiossa TT 2019:91 sairaankuljettajalla oli esitetyn näytön perusteella perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänen oli tullut lähteä hälytystehtävään välittömästi. Asiassa ei ollut väitettykään, että työnantaja olisi pyrkinyt selvittämään työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin. Sairaankuljettajaa ei ollut velvoitettu oleskelemaan varalla ollessaan tietyssä paikassa, mutta varallaoloaikana edellytetty lähtövalmiusaika ja tehtävän luonne eivät tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin varallaolijoille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sairaankuljettajan katsottiin varalla ollessaan olleen tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan, ja työnantajan varallaoloajaksi katsoma aika tuli näin ollen lukea työajaksi.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä

Korkeimman oikeuden tuomiossa KKO 2015:48 kyse oli siitä, oliko palomiehen varallaoloksi katsottua aikaa pidettävä työaikana, kun tämän tuli olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus katsoi, että varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Korkeimman oikeuden mukaan valmiusajan pituus on keskeinen lähtökohta arvioitaessa työntekijän sidonnaisuutta työhönsä. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on syytä kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Kiinteää valmiusajan pituutta ei voida asettaa senkään vuoksi, että työmatkaan kuluva aika maan eri osissa on erilainen, mikä väistämättä vaikuttaa työntekijän tosiasiallisiin mahdollisuuksiin valita olinpaikkaansa. (Tuomion 27 kohta.)

Korkein oikeus katsoi, että viiden minuutin lähtövalmius ja sen edellyttämä varustus eivät olleet tosiasiassa jättäneet palomiehelle mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Sillä seikalla, ettei palomiestä ollut tähän nimenomaisesti velvoitettu, ei näissä olosuhteissa ollut merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Palomiehen varallaoloaika oli näin ollen luettava työajaksi. (Tuomion 28 kohta.)

Tuomiossa KKO 2015:49 korkein oikeus taas katsoi, että sairaankuljettajien 15 minuutin lähtövalmius ei yksinään johtanut varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi, kun työntekijät olivat tosiasiallisesti pystyneet varallaoloaikana oleskelemaan muun muassa kotonaan.

Varallaoloaikana sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa ambulanssissa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus totesi, että 15 minuutin lähtövalmiusaika tarkoitti sitä, että sairaankuljettajat eivät olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikallaan tai sen välittömässä läheisyydessä, vaan he olivat voineet liikkua ja asioida esteettä esimerkiksi kunnan keskusta-alueella. He olivat myös voineet oleskella ja levätä kotonaan. Työnantaja ei ollut rajoittanut heidän varallaoloajan käyttöään muutoin kuin valmiusajan pituudella. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että hälytykset olisivat toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut kokoaikaiseksi työksi. Korkein oikeus katsoi näillä perusteilla, että sairaankuljettajat eivät olleet varallaoloaikanaan olleet sillä tavoin sidottuja työhönsä tai työpaikalleen, että varallaoloaikaa olisi tällä perusteella pidettävä työaikana. (Tuomion 17 kohta.)

Edelleen korkein oikeus totesi tuomiossaan, että työaikalain 5 §:n 1 momentin viimeiseksi virkkeeksi on otettu ohjaava säännös siitä, että varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa kohtuuttomasti haitata työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Säännöksen yhtenä tarkoituksena on suojata työntekijää kohtuuttomilta lopputuloksilta erityisesti silloin, kun varallaolovelvollisuudesta on sovittu työsopimuksessa tai pidempää ajanjaksoa kuin kertaluonteista varallaoloa varten. Korkein oikeus jatkoi, että työaikalain 5 §:n 1 momentin viimeisellä virkkeellä on työsuojelullinen tavoite. Mikäli havaitaan, että varallaolo on laadultaan rasittavaa ja sen määrä on tarkastelujaksolla ylittänyt kohtuullisen tason, varallaoloa ei ole laillisesti järjestetty. Tästä seuraa, että asiaan voidaan puuttua työaikalain 42–43 §:n nojalla muun muassa työsuojelutoimin, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa, että varallaoloaika olisi laskettava työajaksi, ellei samanaikaisesti työaikalain 4 §:n 1 momentin määritelmä työajasta täyty. (Tuomion 19 ja 20 kohdat.)

Työneuvoston lausuntokäytäntöä

Työneuvosto on antanut useita työaikalaissa säädettyä varallaoloa koskevia lausuntoja. Esimerkiksi lausunnossa TN 1387-03 helikopterilentäjät olivat joutuneet oleskelemaan työvuoron aikana muulla kuin sillä paikkakunnalla, jossa heidän varsinainen asuntonsa ja kotinsa oli sijainnut. Työnantaja oli järjestänyt helikopterilentäjien käyttöön majoitustilat helikopterikentän läheisyydestä. Työneuvosto katsoi, että näitä työnantajan järjestämiä majoitustiloja oli pidettävä työaikalain 4 §:ssä tarkoitettuna työpaikkana. Lentäjien työhön liittyvän valmiudessaolon katsottiin olevan laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito edellytti lentäjän oleskelua hänelle varatussa asunnossa ja / tai sen läheisyydessä. Mitä lyhyemmässä ajassa lentäjä oli hälytyksen saatuaan velvollinen ryhtymään varsinaisen työn suorittamiseen, sitä rajoitetummat hänen mahdollisuutensa liikkua kauaksi helikopterikentästä olivat. Jos tuo aika oli hyvin lyhyt, oli lentäjä käytännössä pakotettu oleskelemaan hänelle varatussa asunnossa, vaikkei tällaista velvoitetta olisi nimenomaisesti asetettukaan. Silloin, kun lentäjä joutui lyhyen lähtövalmiusajan vuoksi oleskelemaan näissä majoitustiloissa, oleskeluaika oli työneuvoston mukaan luettava hänen työajakseen. Jos taas lentäjä saattoi liikkua asunnon ulkopuolella vapaammin, esimerkiksi siten, että hänen oli ryhdyttävä työn suorittamiseen vasta 60 minuutin kuluessa hälytyksen saatuaan, työntekijän velvollisuutta olla tavoitettavissa ei voitu pitää työaikalain 4 §:ssä tarkoitettuna työaikana. Jos työtehtävät kuitenkin toistuivat niin lyhyin väliajoin, että työntekijä oli jatkuvasti sidottu työhönsä, myös tehtävien väliset vapaahetket oli luettava työajaksi.

Työneuvosto on lausunnossaan TN 1456-14 katsonut, ettei viikonloppuisin kiinni olleen lastenpsykiatrisen sairaalan puhelinpäivystys ollut työaikaa vaan varallaoloa, kun päivystäjä oli saanut itse päättää oleskelupaikastaan. Päivystävä työntekijä oli ollut velvollinen pitämään mukanaan puhelinta, vastaamaan siihen tuleviin soittoihin välittömästi sekä antamaan puhelimitse soittajien tarvitsemaa ohjausta ja neuvontaa. Lisäksi työntekijän oli kuljetettava mukanaan erityistä päivystyskansiota. Hätätapauksissa hän oli ollut velvollinen matkustamaan kahden tunnin kuluessa sairaalalle osaston avaamista varten.

Lausunnossaan TN 1462-15 työneuvosto arvioi, että ensihoitajien 15 minuutin lähtövalmiusaika ei ollut niin lyhyt, että oleskelu työpaikalla olisi lyhyestä lähtövalmiusajasta johtuen ollut käytännössä välttämätöntä. Työhön sidonnaisuutta arvioitaessa merkitystä ei lausunnossa annettu sille, että ensihoitaja oli velvollinen vastaamaan 60 sekunnissa viranomaisradiolla välitettäviin hätäkeskuksen kutsuihin. Työneuvosto lausui muun ohella, että ensihoitajan velvollisuutta lähteä työn suorituspaikalle välittömästi kutsun tultua ei voitu pitää ainakaan lähtökohtaisesti epätyypillisenä varallaoloon liittyvänä ehtona. Työneuvoston mukaan oli selvää, että velvollisuus olla tavoitettavissa ja valmiudessa työhön rajoitti väistämättä jonkin verran työntekijän toimintavapautta. Varalla ollessaan työntekijän tuli voida tarvittaessa irrottautua muista toimistaan työsuoritusta varten, eikä hänellä silloin ollut vapaa-aikaan verrattavia mahdollisuuksia sitoutua esimerkiksi lastenhoitoon ja urheiluharrastuksiin.

Henkilötodistelu

A on kertonut työskennelleensä Karstulan paloasemalla palomiehenä vuodesta 1999 lukien. A:n esimiehenä oli toiminut palopäällikkö O vuoteen 2015 asti ja sittemmin aluepalomestari P. Varallaolovelvoitteet ja viiden minuutin lähtöaika olivat käyneet ilmi varallaolo-ohjeesta (K1) ja pelastustoimintaohjeesta (K3), jotka olivat olleet esillä työpaikalla. Myös O oli antanut ohjeita varallaolosta.

A:lla oli varalla ollessaan mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Varusteita oli säilytetty paloasemalla. A:lla ei ollut ollut käytössään pelastusautoa. Virve-puhelimeen oli tullut hätäkeskuksen kiireelliset pelastus- ja ensivastetehtävät. Hälytyksen tultua A oli ensin selvittänyt, mistä tehtävässä oli kyse, pukeutunut ja lähtenyt omalla autolla siirtymään paloasemalle. Paloasemalla hän oli pukenut ylleen tarvittavat varusteet kuten sammutusasun ja siirtynyt ajoneuvoon. Varallaolo-ohjeen mukaisesti hälytyksen tultua oli välittömästi lähdettävä ja paloasemalle oli saavuttava viidessä minuutissa. Varallaolo-ohjeen (K1) mukainen ilmaisu "pääsääntöisesti viidessä minuutissa" oli tarkoittanut sitä, että esimerkiksi keliolosuhteet saattoivat vaikuttaa siihen, miten nopeasti paloasemalle oli mahdollista ehtiä. Tehtävälle oli lähdetty välittömästi. Viiden minuutin lähtöaika oli mahdollistanut oleskelun 3–4 kilometrin etäisyydellä paloasemasta. Kaikille hälytyksille oli tullut lähteä. Ryhmänjohtajan oli tullut lähteä ensimmäisen yksikön mukana. Muutoin ryhmään olivat kuuluneet sivutoimiset palomiehet. Varallaolovahvuus oli ollut 1+2. Palopäällikkö O oli harkintansa mukaan lähtenyt tehtävään. A oli varalla ollessaan aina hoitanut tilannepaikan johtamisen, ellei O ollut lähtenyt hälytykselle mukaan. A:n tehtäviin olivat kuuluneet myös ensivastetehtävät. Ensivastetehtävien hälytyksistä ei ollut mennyt päällystöviranomaiselle tietoa. Ensimmäisen toimintayksikön lähtöaikoja oli käyty vuosittain läpi, mutta A:ta ei ollut huomautettu lähtöajoista.

Varallaolo oli vaikuttanut varallaoloviikoilla kaikkeen toimintaan kuten lasten hoitoon, liikuntamahdollisuuksiin ja kaupassa käynteihin. Urheileminen oli ollut mahdollista paloaseman lähellä sijaitsevalla urheilukentällä tai kuntosalilla. Eläminen oli tullut suunnitella viiden minuutin lähtöaikavaatimuksen ehdoilla riippumatta siitä, miten useasti hälytyksiä oli tullut. Hän oli kokenut varallaolon kuormittavaksi ja tuonut sen esimiehelleen ilmi eri yhteyksissä kuten tehtävänkuvauslomaketta (K10) täyttäessä. A oli noin vuonna 2014 pyytänyt O:lta varallaolovuorojen vähentämistä tuloksetta. Varallaolo oli A:n saaman käsityksen mukaan kuulunut virkavelvollisuuksiin. Yksittäisiä varallaolovuoroja oli saanut vaihtaa, jos oli etsinyt itse ryhmänjohtajakelpoisen sijaisen.

B on kertonut työskennelleensä Laukaan paloasemalla palomiehenä vuodesta 2009 lukien. B:n esimiehenä oli toiminut palopäällikkö F. Kun B oli saanut viran, hän oli asunut Mikkelissä, joka sijaitsi 120 kilometrin päässä Laukaasta. Palopäällikkö F oli tuolloin ilmoittanut B:lle, että varalla ollessa lähtövalmius oli viisi minuuttia, mutta että B saattoi varalla ollessaan majoittua paloasemalla. Tilapäisesti samoissa tiloissa oli majoittunut myös muita varallaolijoita. B oli vuonna 2010 muuttanut 25 kilometrin päähän Laukaan paloasemasta. B oli edelleen jatkanut paloasemalla majoittumista. B oli vuonna 2011 kysynyt pelastusjohtajalta sähköpostitse, mitä varallaolo-ohjeessa (K1) tarkoitettiin sillä, että lähtöaika oli "pääsääntöisesti" viisi minuuttia. Kysymykseen oli vastannut pelastuspäällikkö, jonka mukaan "mitoitus oli pielessä", jos asemalle ei ehtinyt viidessä minuutissa. B oli ymmärtänyt tämän niin, että asuminen tuli järjestää siten, että viidessä minuutissa ehti paloasemalle.

Hälytys oli tullut paloaseman kaiutinjärjestelmän kautta, minkä lisäksi B:llä oli ollut hakulaite ja pelastuslaitoksen matkapuhelin, johon kansalaiset tai päivystävä palomestari oli saattanut soittaa. Hälytyksen tultua B oli siirtynyt kalustohalliin, pukeutunut tehtävän mukaisiin varusteisiin ja siirtynyt ajoneuvoon odottamaan muuta ryhmää. Kaikkiin tehtäviin oli tullut osallistua, ellei tehtävää ollut peruttu. Esimerkiksi ensihoitoyksikkö oli saattanut ilmoittaa, että kohteeseen ei ollut tarvetta lähteä. B oli yksikönjohtajana kokenut velvollisuudekseen kulkea yksikkönsä mukana. Varalla olevien sopimuspalokuntalaisten lisäksi tehtävään oli saattanut lähteä muitakin, mikä ei ollut vaikuttanut yksikönjohtajavarallaolijan velvollisuuksiin. Päällystöviranhaltijalle oli mennyt ilmoitus hälytyksestä, ja yksikkö oli ilmoittanut hänelle, kun se oli ollut lähdössä kohteeseen. Tehtävästä riippuen hän oli määrännyt yksikönjohtajavarallaolijan tilannepaikan johtajaksi tai tullut itse paikalle. Ensivastetehtävissä yksikönjohtajavarallaolija oli toiminut aina tilannepaikan johtajana. Pelastustoimintaohjeen liitteenä olevasta paloasemaluokituksesta (K3) oli ilmennyt lähtöaikavaatimukset paloasemittain. Varallaoloaikana lähtöaika oli ollut viisi minuuttia ja tämä oli yhdessä työnantajan kanssa käyty läpi. Ohje oli ollut myös luettavissa työpaikalla. Vuoden lopussa yhteenvetoja lähtöajoista oli käyty läpi työpaikan yhteisissä tilaisuuksissa.

B oli oleskellut varalla ollessaan paloasemalla ja sen ympäristössä. Vapaa-ajan käyttö oli ollut rajallista. Hän oli käynyt esimerkiksi paloaseman kuntosalilla. Liikkumisalue oli ollut noin kaksi kilometriä paloasemalta. Ratkaisevaa oli ollut se, että paloasemalle oli ehtinyt viidessä minuutissa.

Varallaolo oli kuulunut virkavelvollisuuksiin, mikä oli ilmennyt jo hakuilmoituksesta (K7). B oli kokenut varallaolon kuormittavaksi ja kysynyt vuonna 2013 toimialueen päälliköltä I:ltä, voisiko hän vähentää varallaoloa tai lopettaa sen. I oli ilmoittanut, että varallaolo kuului virkasuhteisen henkilön velvollisuuksiin. B oli tuonut esiin varallaolon kuormittavuuden esimiehelleen myös vuonna 2014 kehityskeskusteluissa, joissa hänen tehtäväkuvauslomakettaan (K8) oli käyty läpi. Varallaolovuoroja oli saanut vaihtaa toisen työntekijän kanssa kuten työvuoroja.

C on kertonut työskennelleensä Laukaan paloasemalla palomiehenä vuodesta 2000 lukien. C:n esimiehenä oli toiminut palopäällikkö/aluepalomestari F, joka oli antanut C:lle ohjeet varallaolosta. I oli antanut myös kirjallisen asemakohtaisen ohjeistuksen siitä, miten yksikönjohtajan tuli toimia varalla ollessaan (K4).

C:llä oli varalla ollessaan ollut mukanaan matkapuhelin ja hakulaite, johon oli tullut tekstiviesti hälytyksestä. Matkapuhelimeen oli tullut esimerkiksi puheluja kansalaisilta tai palomestarilta kiireettömistä asioista. Hakulaitteeseen olivat tulleet kiireelliset hälytykset esimerkiksi tulipaloista ja erilaisista onnettomuuksista. Hälytyksen tullessa oli ryhdyttävä välittömästi toimiin, pukeuduttava ja lähdettävä välittömästi ajamaan kohti paloasemaa. Paloasemalle oli saavuttava viidessä minuutissa. C:llä ei ollut ollut käytössään pelastusautoa, vaan hän oli ajanut asemalle omalla autollaan. Varusteet oli säilytetty aina paloasemalla. Paloasemalle oli pukeuduttava tarvittaviin suojavarusteisiin, jonka jälkeen oli siirrytty hälytysajoneuvoon. Se, että paloasemalle oli tultava viidessä minuutissa, oli perustunut varallaolo-ohjeeseen (K1) ja I:n laatimaan erilliseen ohjeeseen (K4). Varallaolo-ohje oli ollut työpaikalla esillä. C ei ollut ymmärtänyt, mitä varallaolo-ohjeessa olevalla ilmaisulla "pääsääntöisesti" oli tarkoitettu. Aina oli toimittu ohjeen mukaisesti. Työnantaja ei ollut tuonut ilmi, että aina ei tarvitsisi tulla viidessä minuutissa paloasemalle. Sellaisia hälytyksiä ei ollut tullut, mihin ei olisi ollut tarvetta lähteä.

Keski-Suomen pelastuslaitoksen pelastustoimintaohjeen liitteenä olevasta asemakohtaisesta kartoituksesta (K3) oli myös ilmennyt, että Laukaan asemalla lähtöaikavaatimus oli varallaoloaikoina viisi minuuttia. Tämäkin asiakirja oli ollut esillä paloasemalla.

Yksikönjohtajalla oli ollut velvollisuus mennä hälytyspaikalle ensimmäisessä yksikössä I:n antaman ohjeen perusteella. Varallaolovahvuus oli ollut 1+2, mikä tarkoitti yksikönjohtajan lisäksi kahta sivutoimista sammutusmiestä. Hälytykselle oli saattanut lähteä mahdollisuuksien mukaan muitakin, mutta tätä ei ollut voinut tietää etukäteen. Yksikönjohtajan velvollisuuksia tämä ei ollut muuttanut edes siinä tapauksessa, että joukossa oli ollut muitakin sellaisia, joilla oli yksikönjohtajan kelpoisuus. Päivystävä palomestari oli yleensä määrännyt yksikönjohtajan tilannepaikan johtajaksi, sillä ketään mestaria ei ollut välttämättä tullut paikan päälle. Yksikönjohtaja oli johtanut tilannepaikan johtajana tilannetta, havainnoinut tapahtumia ja tehnyt ratkaisut siitä, miten toimittiin. C:n tehtäviin olivat kuuluneet myös ensivastetehtävät. Ensivastetehtävien hälytyksistä ei ollut mennyt vastaavasti tietoa päällystöviranhaltijalle kuten pelastustehtävistä. Päällystövarallaolijan oli tullut tietää, missä miehistö liikkui ja mitä miehistö teki, mutta toisin kuin yksikönjohtajavarallaolija, hän oli voinut itse ratkaista, lähtikö hän paikan päälle vai ei.

Varallaolo-ohjeen mukaan varallaolijan oli tullut oleskella paikkakuntakohtaisella alueella, mikä vakiintuneen käytännön perusteella oli tarkoittanut noin kolmen kilometrin etäisyyttä paloasemasta. Lisäksi palopäällikkö oli kertonut uusille sopimusmiehille, että varallaolijan tuli asua paloaseman välittömässä läheisyydessä, jotta ehti viidessä minuutissa paloasemalle. C:n tiedossa ei ollut, että työnantaja olisi seurannut hänen lähtöaikojaan. Laukaan asemalla toteutunut lähtöaika oli ollut vuosina 2014–2016 noin neljä minuuttia (V2). C oli kokenut varallaolon hälytyksen odotteluksi. Se oli vaikeuttanut perheen arkirutiineja. Hän oli voinut esimerkiksi harrastaa liikuntaa paloaseman välittömässä läheisyydessä, noin kolmen kilometrin säteellä.

Varallaolo oli kuulunut virkavelvollisuuksiin. Tämä oli ilmennyt myös C:n tehtäväkuvauslomakkeesta, joka oli käyty esimies I:n kanssa läpi (K6). C oli kokenut, ettei varallaoloa ollut voinut kokonaan lopettaa, ja näin työnantaja oli todennut samalla asemalla työskentelevälle B:lle, joka oli ottanut asian esille. C ei ollut voinut vaikuttaa varallaolovuorojen sijoitteluun. Palopäällikkö oli tehnyt listat kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Vuorojen vaihtaminen oli ollut kuitenkin mahdollista, jos oli saanut jonkun toisen yksikönjohtajan sijaiseksi, mikä oli ollut hankalaa. Sammutusmiehetkin olivat saattaneet tehdä vuoron vaihtoja (V12–13).

Uuden, vuonna 2016 voimaan tulleen varallaolo-ohjeen mukaan lähtöaika oli 15 minuuttia, jolloin varallaoloa tekevä miehistö oli voinut asua kauempana paloasemasta.

D on kertonut työskennelleensä Muuramen paloasemalla palomiehenä vuodesta 2001 lukien. D:n esimiehinä olivat toimineet palopäällikkö Q ja vuodesta 2014 paloinsinööri R. Varallaolo-ohje (K1) oli ollut työpaikalla esillä ilmoitustaululla ja siitä oli käynyt ilmi varallaolovelvoitteet. Niitä oli myös käyty esimiehen kanssa läpi. Pelastustoimintaohjeen paloasemaluokituksesta (K3) oli ilmennyt Muuramen paloaseman lähtöaika, joka oli varallaoloaikana viisi minuuttia. Luokitus oli ollut esillä paloaseman seinällä.

D:llä oli ollut varalla ollessaan mukanaan Virve-puhelin ja päivystyspuhelin. Päivystyspuhelimeen oli tullut kiireettömiä tehtäviä esimerkiksi palomestarilta. Kiireelliset tehtävät olivat olleet esimerkiksi ensivastetehtäviä, liikenneonnettomuuksia, myrskyvahinkoja. Varusteita oli säilytetty paloasemalla. D:llä ei ollut ollut käytössään pelastusautoa. Hälytyksen tultua D oli kuitannut hälytyksen, pukeutunut ja ryhtynyt kuuntelemaan hälytyskeskuksen tai palomestarin antamia esitietoja hälytyksestä. Hän oli ajanut omalla autollaan paloasemalle, missä hän oli pukeutunut tarvittaviin varusteisiin ja odottanut autossa muuta miehistöä. Lähtöaika oli ollut varallaolo-ohjeen mukaisesti viisi minuuttia ja näin esimies oli myös suullisesti ohjeistanut. D:lle ei ollut selvitetty, mitä ohjeessa mainittu termi "pääsääntöisesti" tarkoitti. Paloasemalle oli tullut lähteä heti. Työnantaja ei ollut koskaan sanonut, että paloasemalle ei ollut tarvinnut tulla viidessä minuutissa. Toteutuneita lähtöaikoja ei ollut myöhemmin käyty läpi työpaikalla. D ei ollut saanut huomautuksia lähtöaikojen suhteen.

Kaikille tehtäville oli tullut lähteä ja yksikönjohtajavarallaolijan oli tullut lähteä ensimmäisen yksikön mukana. Hälytykseen oli osallistunut myös toinen päivystäjä ja lisäksi puolivakituisia, joiden osalta ei ollut tiennyt, tulivatko he mukaan vai ei. Joukossa oli saattanut olla myös muita, joilla oli yksikönjohtajan kelpoisuus, mutta tämä ei ollut vaikuttanut yksikönjohtajavarallaolijan velvollisuuksiin. Vain hänellä oli ollut Virve-puhelin ja tarvittavat esitiedot tehtävästä. Päivystävä päällystöviranhaltija ei ollut aina lähtenyt mukaan tehtävään. Tällöin yksikönjohtajavarallaolija oli määrätty tilannepaikan johtajaksi. D:n tehtäviin oli kuulunut myös ensivastetehtävät. Ensivastetehtävien hälytyksistä ei mennyt vastaavasti päällystöviranomaiselle tietoa.

D oli asunut noin neljän kilometrin etäisyydellä paloasemasta. Hän oli oleskellut varallaoloaikana talvisin ja huonolla säällä paloasemalla tai poikansa luona, koska tämä oli asunut lähempänä paloasemaa ja hänen luotaan oli ehtinyt viidessä minuutissa asemalle. Varallaolo oli vaikuttanut perhe-elämään ja harrastusmahdollisuuksiin. D oli varalla ollessaan esimerkiksi tehnyt kotona pihatöitä ja urheillut paloaseman läheisyydessä. Hän oli tuonut esiin varallaolon kuormittavuuden esimiehelleen, mutta varallaolosta ei ollut voinut kokonaan vapautua. Varallaolo oli esimiehen mukaan kuulunut virkavelvollisuuksiin. Tämä oli todettu myös D:n tehtäväkuvauslomakkeessa, joka oli käyty esimies Q:n kanssa läpi (K9). Q oli laatinut varallaolovuorolistat. Vuoroja oli saanut vaihtaa, jos puolivakituinen yksikönjohtaja oli tullut sijaistamaan.

E on kertonut työskennelleensä Kivijärven paloasemalla palomiehenä vuodesta 2004 lukien. E:n esimiehenä olivat toimineet muun ohessa S ja O. Varalla ollessa oli toimittu varallaolo-ohjeen (K1) mukaisesti. Ohje oli ollut esillä paloaseman ilmoitustaululla. Myös esimiehen kanssa varallaolovelvoitteita oli käyty läpi. Lähtöaika oli ollut varallaolo-ohjeen mukaiset viisi minuuttia. Työnantaja ei ollut koskaan tuonut esiin, että paloasemalle ei tarvinnut ehtiä viidessä minuutissa. Myös pelastustoimintaohjeesta (K3) oli ilmennyt Kivijärven aseman viiden minuutin lähtöaika. Se seikka, että Kivijärvellä oli vain riskialueita III ja IV, ei ollut vaikuttanut lähtöaikavaatimukseen.

E:llä oli varalla ollessaan ollut mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Matkapuhelimeen oli tullut kiireettömiä puheluja esimerkiksi miehistöltä tai esimieheltä. Virve-puhelimeen oli tullut kiireelliset hälytykset esimerkiksi tulipaloista, tieliikenneonnettomuuksista, ensivastetehtävistä. Varusteita oli säilytetty paloasemalla. E:llä ei ollut ollut käytössään pelastusautoa. E oli asunut noin kolmen kilometrin päässä paloasemasta. Hälytyksen tultua E oli lukenut viestin, pukeutunut ja lähtenyt ajamaan omalla autollaan paloasemalle. Asemalla hän oli pukeutunut tarvittaviin varusteisiin ja koonnut muun kaluston sekä siirtynyt ajoneuvoon odottamaan muuta miehistöä. Yksikönjohtajalla oli ollut velvollisuus mennä hälytyspaikalle ensimmäisen yksikön mukana. Ohjeen (K1) mukaisesti oli lähdettävä välittömästi hälytyksen tultua asemalle, jonne oli pitänyt tulla viidessä minuutissa. Kaikkiin tehtäviin oli lähdettävä, ellei hälytystä ollut peruttu. Varallaoloringissä oli ollut seitsemän henkeä, joista viidellä oli ollut yksikönjohtajan kelpoisuus. Tämä ei ollut vaikuttanut yksikönjohtajavarallaolijan velvollisuuksiin. Yksikönjohtajavarallaolija oli määrätty tilannepaikan johtajaksi, ellei päällystön edustaja ollut tullut paikan päälle ja ottanut vastuuta itselleen. Turpeisen tehtäviin oli kuulunut myös ensivastetehtävät. Ensivastetehtävien hälytyksistä ei ollut mennyt päällystöviranomaiselle tietoa. Myös ensivastetehtävissä lähtövalmiusaika oli viisi minuuttia. Lähtöaikoja oli käyty vuosittain läpi esimiehen kanssa ja niitä oli verrattu naapurikunnan lähtöaikoihin. Mitään huomautuksia E ei ollut saanut.

Varalla ollessa E oli oleskellut noin kolmen kilometrin etäisyydellä paloasemalta siten, että hän oli kyennyt saavuttamaan paloaseman viidessä minuutissa. Varallaolo oli vaikuttanut koko perheen elämään etenkin, kun perheessä oli ollut vain yksi auto. Harrastusmahdollisuudet olivat olleet vähäiset, kun luonnossa ei ollut päässyt liikkumaan. E oli varalla ollessaan tehnyt kotiaskareita ja käynyt liikuntasalilla.

E oli ollut siinä käsityksessä, että varallaolo oli kuulunut virkavelvollisuuksiin. Näin oli esimies S todennut E:lle kehityskeskusteluissa.

Pelastusjohtaja G on kertonut tulleensa Keski-Suomen pelastuslaitoksen palvelukseen vuonna 2008. G vastasi pelastusjohtajana koko pelastuslaitoksen toiminnasta. Hän ei ollut ollut kanteessa tarkoitettujen palomiesten lähiesimiehenä. Lähiesimiehinä olivat olleet palopäälliköt, aluepalomestarit ja paloinsinöörit.

Ennen vuotta 2015 yksi aluepalopäällikkö oli vastannut pelastustoimen alueista. Organisaatiouudistuksessa vuonna 2015 maakunta oli jaettu vastuupalopäälliköiden alaisiin Pohjoiseen ja Eteläiseen alueeseen, joilla toimivat paloasemat oli jaettu paloasemaryhmiin. Näitä ryhmiä oli johtanut aluepalomestari tai paloinsinööri. Pelastustoimen ohjauksesta oli vastannut pelastuspäällikkö. Vanhassa järjestelmässä riidanalaiset paloasemat olivat kuuluneet Jyvässeudun ja Saarijärven toiminta-alueisiin ja uudessa Jyväskylän, Saarijärven ja Laukaan paloasemaryhmiin. Varallaolojärjestelmä operatiivisena asiana oli kuulunut lähinnä pelastuspäällikölle, joka vastasi pelastustoiminnasta. Aluepalomestarit toteuttivat sitä.

Varautuminen onnettomuustilanteisiin oli virka-aikana lähinnä päätoimisen henkilöstön varassa. Virka-ajan ulkopuolella päivystävä päällikkö tiesi koko maakunnan tilanteen koko ajan. Lisäksi oli päivystäviä palomestareita, jotka olivat pelastusviranomaisia ja vastasivat onnettomuustilanteista. Operatiivinen vahvuus muodostui lisäksi alueen palokunnista. Maakunnassa oli neljä vuorokauden ympäri päivystävää paloasemaa ja lisäksi neljä päiväpaloasemaa, joissa oli virka-ajan ulkopuolella käytössä varallaolojärjestelmä. Lisäksi oli muita palokuntia, joissa oli sivutoimisia palomiehiä tai vapaapalokuntia. Varallaolon laajuus riippui alueisiin kohdistuvista riskeistä, joihin vaikutti esimerkiksi taajaman koko ja liikenteen määrä.

Toimintaa ohjasi valtakunnallisesti paitsi lait ja asetukset myös esimerkiksi sisäasiainministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje (V11) ja maakunnan tasolla palvelutasopäätös (V7), joiden perusteella toimintavalmiusajat määräytyivät. Palvelutasopäätöksestä ei voinut suoraan johtaa yksittäistä varallaolijaa koskevia velvoitteita. Vain yksiköiden lähtöaikoja oli seurattu. Ajoissa oli lisäksi joustoa. Palokuntajärjestelmä perustui paitsi päätoimisiin myös sivutoimisiin vapaaehtoispalokuntiin. Harvaan asutuilla alueilla palokuntiin oli yhä vaikeampi saada henkilöstöä. Tällöin jouduttiin hälyttämään apua myös naapuripalokunnista, jolloin toimintavalmiusaika pidentyi.

Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmällä oli varmistettu se, että "edes joku" lähti onnettomuuspaikalle. Yksikönjohtaja toimi ryhmänjohtajana. Varallaolijalta oli edellytetty varallaolo-ohjeen mukaisesti, että paloasema tuli saavuttaa pääsääntöisesti viidessä minuutissa hälytyksestä. G on kertonut ymmärtäneensä, että termi "pääsääntöisesti" oli tarkoittanut käytännön joustoa, eikä mitään ehdotonta rajaa ollut voitu asettaa. Saapumisaikoja asemalle ei ollut mitenkään seurattu tai myöhästymisiä sanktioitu. Seuranta oli kohdistunut järjestelmään ja siihen, että riskiruudukot tavoitettiin. Paikkakuntakohtaisella alueella oli tarkoitettu palokunnan sijaintipaikkaa, yleensä se oli kunta. Liikkumisalueen suhteen mitään tiettyä kilometrimääräistä etäisyyttä paloasemalta ei ollut asetettu, koska kyse oli ollut vapaamuotoisesta varallaolosta, jolloin piti pystyä elämään normaalia elämää. Työnantaja ei ollut kieltänyt paloasemalla yöpymistä vastikkeetta, jos varallaolija oli asunut kaukana ja halunnut yöpyä asemalla. Lähtöaikojen toteutuminen (V2) oli riippunut esimerkiksi sääolosuhteista. Pääsääntöisesti tavoitteelliset toimintavalmiusajat olivat toteutuneet kuitenkin hyvin. Ensivastetehtävissä ei ollut eroa lähtövalmiuden osalta. Ensivastetehtävissä hälytys oli resurssien käytön takia mennyt myös päivystävälle palomestarille, jotta tämä sai tietää missä miehistö liikkui ja kuinka kauan se oli poissa. Lähtövalmiusaikaa oli pidennetty 15 minuuttiin vuonna 2016 korkeimman oikeuden vuonna 2015 antaman ratkaisun johdosta.

Pelastusviranomainen johti hälytystilannetta. Kanteessa tarkoitettuna aikana palomies tai ylipalomies ei voinut olla pelastusviranomainen eikä siten johtaa tilannetta. Yksikönjohtajavarallaolija oli vastannut yksiköstään ja johtanut sen toimintaa, ja usein palomestari oli määrännyt hänet tilannepaikan johtajaksi. Työnantaja ei ollut edellyttänyt, että yksikönjohtajavarallaolija olisi mukana ensimmäisessä toimintayksikössä, tällaista ei ollut mihinkään kirjattu. Varallaolo oli vain varmistusjärjestelmä ja hälytyksellä oli saattanut osallistua myös muita, joilla oli yksikönjohtajan pätevyys. Yleensä varallaolija oli G:n käsityksen mukaan ehtinyt ensimmäiseen yksikköön, mutta jos hän ei ehtinyt, hänelle jäi jokin muu tehtävä, jos toinen yksikönjohtaja oli jo paikalla. Päivystävä palomestari tiesi hälytykselle tulevan miehistön ja määräsi, kuka johti yksikköä.

Varallaoloon oli viranhakukaavakkeen mukaan velvollisuus osallistua tarvittaessa. G:n käsityksen mukaan varallaolosta oli voinut esimerkiksi terveydellisistä syistä jäädä pois. Varallaoloa oli haluttu tehdä muun ohella huomattavien lisäansioiden vuoksi. Varallaolon vähentämiseen liittyvät suunnitelmat olivat aiheuttaneet voimakasta vastustusta palokunnissa.

H on kertonut toimineensa vuodesta 2010 lukien pelastuspäällikkönä Keski-Suomen pelastuslaitoksessa. Hänen tehtäviinsä kuuluivat pelastustoiminnan valmiuteen liittyvät asiat, pelastustoiminnan johtaminen ja suunnitteleminen sekä toimintavalmiusaikojen seuraaminen maakunnallisesti ja alueellisesti. Myös varallaolojärjestelmään liittyvät asiat kuuluivat hänen tehtäviinsä. Järjestelmällä oli varmistettu se, että ainakin varallaolijat lähtivät onnettomuustilanteisiin. Vuoden 2015 jälkeen kanteessa tarkoitettujen palomiesten esimies oli ollut H:n alaisen alainen eli välissä oli ollut kaksi esimiestasoa.

H on kertonut pelastustoimintaa ohjaavasta taustanormistosta kuten G. Toimintavalmiusraportit (V2) otettiin pelastustoiminnan kiireellisistä tehtävistä ensimmäisen yksikön mukaan. Niistä ilmenivät muun ohella ensimmäisen yksikön lähtöajat. Palokunnat lähtivät yleisesti ottaen nopeasti, vaikka kyse olisi sopimushenkilöstön asemasta missä ei ollut varallaolojärjestelmää (V3). Tämä kuului toimialan hyveisiin ja arvoihin. Esimerkiksi Laukaan paloaseman lähtöajat olivat todella hyviä (V2).

Onnettomuustilanteisiin virka-ajan ulkopuolella varauduttiin pelastuslaitoksella ensinnäkin siten, että kolme paloasemaa Jyväskylässä ja yksi Äänekoskella päivysti vuorokauden ympäri. Lisäksi oli olemassa kolmiportainen johtamisjärjestelmä. Päivystävä palomestari vastasi siitä, että hälytykselle lähti riittävä määrä henkilöstöä. Pieniin onnettomuuksiin lähti yksi yksikkö, jota johti varalla oleva yksikönjohtaja. Jos kyse oli keskisuuresta hälytyksestä, paikan päälle lähti myös päivystävä palomestari. Suurta onnettomuutta johti päivystävä päällikkö. Paloasematasolla yksikönjohtajavarallaolijoita oli noin 30 ja tämän lisäksi paloasemilla oli varalla 1–2 sammutusmiestä. Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmän tarkoitus oli se, että joku varmasti lähti hälytykselle. Yksiköllä piti olla johtaja. Hälytys meni päivystävälle palomestarille, joka määräsi yleensä yksikönjohtajavarallaolijan tilannepaikan johtajaksi. Pienemmät hälytykset yksikkö hoiti itsekseen. Paloasemien lähellä asui sopimuspalokuntalaisia ja yksikönjohtajuuden saattoi ottaa ensin paloasemalle ehtinyt yksikönjohtajan pätevyyden omaava henkilö. H:n tiedossa ei ole ollut, oliko nyt kysymyksessä olevilla asemilla joskus näin tapahtunut. Yksikönjohtajavarallaolijan vastuulla oli se, että hän otti tehtävän vastaan ja lähti paloasemalle. Kun yksikkö oli toimintakykyinen, se lähti liikkeelle ja ilmoitti tästä päivystävälle palomestarille. Yksikönjohtaja johti yksikköään.

Työnantaja oli edellyttänyt, että varallaolija oleskeli paloaseman sijaitsemalla paikkakuntakohtaisella alueella, jotta hän pystyi saapumaan asemalle pääsääntöisesti viidessä minuutissa. Termin "pääsääntöisesti" H oli ymmärtänyt siten, että viisi minuuttia ei ollut ehdoton vaatimus, vaan se antoi suuntaa ja joustoa. Varallaolijan liikkuma-alue oli kyseinen taajama tai kylä, mitään erityisiä määräyksiä kilometrimääristä ei ollut annettu.

H oli selvittänyt oikeudenkäyntiä varten eri paloasemien tehtävämääriä ja niiden taajuutta Pronto-järjestelmän ja yksittäisten henkilöiden palkkakirjanpidon kautta. Aikavälillä 1.1.2014–31.3.2016 D:llä oli varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 15 hälytystä, E:llä 27 hälytystä, A:lla 22 hälytystä, C:llä 73 hälytystä ja B:llä 56 hälytystä.

H oli ollut laatimassa Keski-Suomen pelastustoimintaohjetta 4.3.2014 (K3, V9), jonka liitteessä oli luokiteltu paloasemia valmiusaikoineen. Kyse ei ollut määräyksestä vaan yhteenvedosta paloasemien valmiudesta ja toteutuneen silloisen nykytilanteen kartoituksesta. Asia oli käyty päällystön kanssa näin läpi. Varallaolotuntimäärää oli seurattu sekä vuositasolla että yksittäisillä hälytyksillä. Varallaolon vähentäminen oli aiheuttanut paljon vastustusta palokunnissa. Varallaoloon osallistuminen oli ollut itsestään selvyys, ja velvollisuudesta osallistua siihen oli ilmoitettu jo viranhakuilmoituksessa. Tarvittaessa varallaolosta oli voinut myös luopua. Työnantaja oli seurannut varallaolotuntien määriä kuormittavuuden näkökulmasta.

I on kertonut toimineensa vuodesta 2004 lukien Keski-Suomen pelastuslaitoksella palopäällikkönä, ensin Jyvässeudun toiminta-alueella (muun ohella Laukaa). Vuodesta 2015 lukien I:n vastuulle olivat tulleet Eteläisen toimialueen paloasemaryhmät (muun ohella Laukaa ja Muurame). Vuodesta 2015 hän oli ollut B:n, C:n ja D:n esimiesten esimies. Laukaan ja Muuramen paloasemien osalta I oli jossain määrin tiennyt, miten aluepalomestari/paloinsinööri olivat näillä asemilla asioita hoitaneet. Yksityiskohtia hän ei ollut tuntenut.

Varallaolojärjestelmä perustui siihen, että virka-ajan ulkopuolella varallaolovuorossa oli yksikönjohtaja ja kaksi sammutusmiestä, tai ainoastaan yksikönjohtaja. Varallaolovelvoitteet eivät olleet vaihdelleet asemakohtaisesti, vaan ohje oli ollut kaikille sama.

Työnantaja oli edellyttänyt, että varallaolija oli toimintakykyinen ja että hän kantoi hakulaitetta mukana. Vuonna 2006 annetun varallaolo-ohjeen mukaisesti pääsääntöisesti viidessä minuutissa oli tullut olla paloasemalla. I oli ymmärtänyt termin "pääsääntöisesti" siten, että viiteen minuuttiin oli tullut pyrkiä, mutta huomioon oli otettava myös esimerkiksi keliolosuhteet sekä se, että kesken olevat toimet oli jotenkin saatettava loppuun ennen kuin oli päässyt lähtemään asemalle. Maantieteellistä liikkuma-aluetta ei I:n tiedon mukaan ollut määritelty. Palvelussuhteen alkaessa oli tarkasteltu, oliko viranhaltijalla realistisia mahdollisuuksia saapua asemalle siten, että pystyi lähtemään ensimmäisen yksikön kanssa. Kauempana asuvia ei ollut otettu varallaolojärjestelmään mukaan. Jotkut olivat tosin omasta pyynnöstään yöpyneet paloasemalla. Näin oli toiminut esimerkiksi B, minkä I:lle oli kertonut B:n esimies F. I:n ja F:n keskenään käymissä keskusteluissa ei ollut noussut esiin kysymys siitä, olisiko B:n ollut mahdollista lopettaa varallaolo kokonaan. I ei ole muistanut keskustelleensa B:n kanssa paloasemalla tehtävästä varallaolosta. I oli kyllä useasti käynyt palaverissa Laukaan paloasemalla, mutta ei ollut ollut vuonna 2013 B:hen minkäänlaisessa esimiessuhteessa.

Yksikönjohtajavarallaolijalla oli vastuu omasta ryhmästään ja tilannepaikan johtajan vastuu, jos hänet sellaiseksi määrättiin. Oli mahdollista, että yksikönjohtajavarallaolija ei ollut mukana ensimmäisessä yksikössä, jos hän ei päässyt esimerkiksi liikenne-esteen vuoksi asemalle ajoissa tai jos onnettomuuspaikka oli lähempänä kuin paloasema. Joillain asemilla oli koulutettuja ryhmänjohtajia muitakin, ja jos yksikkö oli muutoin täynnä, se saattoi lähteä kohteeseen odottamatta yksittäistä varallaolijaa. Tällöin varallaolija saattoi tulla toisella ajoneuvolla perässä tai jäädä tulematta kokonaan. Tällaiset tilanteet olivat harvinaisia. Varallaolon aikana oli saattanut tulla myös yksittäisiä kiireettömiä tehtäviä.

Tehtäväkuvauslomake (K6) liittyi tehtävän vaativuudenarviointiin ja palkkaukseen. C:n lomakkeeseen oli kirjattu, että päiväpaloasemilla käytössä oleva varallaolovelvoite, käytännössä välitön lähtövalmius, lisäsi merkittävästi sidonnaisuutta työhön, vaikutti perhe-elämään ja aiheutti henkistä kuormittavuutta. I:n mukaan kirjauksella oli pyritty nostamaan esiin päiväpaloasemalla yleistyöaikaa tekevien palomiesten ja muuta työaikaa tekevien palomiesten työolosuhteisiin liittyviä eroja ja korostamaan päiväpaloasemalla työskentelevien palomiesten tehtävän vaativuutta. Vastaava lausuma toistui monissa tehtäväkuvauslomakkeissa. Kanteessa tarkoitetut palomiehet eivät olleet tuoneet esiin I:lle, että varallaolo olisi ollut kuormittavaa. Mahdollinen kuormittavuus oli käyty läpi lähiesimiehen ja tarvittaessa työterveyshuollon kanssa ja sen perusteella oli ratkaistu, oliko varallaolosta voinut jäädä pois. Tällaista ei ollut koskaan I:n mukaan tapahtunut.

Viranhakuilmoitusten mukaan varallaoloon oli tullut osallistua tarvittaessa. Töiden alkaessa oli keskusteltu, oliko varallaololle tarvetta. Mahdollista oli I:n käsityksen mukaan ollut myös neuvotella varallaolon lopettamisesta perhesyistä tai jos viranhaltija oli muuttanut toiselle paikkakunnalle. I on muistanut yhden tapauksen, jossa viranhaltija on lopettanut varallaolon kokonaan.

J on kertonut työskennelleensä Keski-Suomen pelastuslaitoksella palomestarina, palopäällikkönä ja aluepalomestarina vuodesta 2004. J:n vastuualueena oli Eteläiseen toimialueeseen kuuluva Keuruun toiminta-alue. Tässä asiassa käsiteltävät paloasemat eivät kuuluneet Keuruun toiminta-alueeseen. J oli johtanut Keuruun toiminta-aluetta ja huolehtinut alueen henkilöstöhallinnosta, taloudesta ja toimintavalmiuden ylläpidosta. Virkatehtäviin oli kuulunut myös varallaolon suunnittelu ja varallaololistojen tekeminen yhteistyössä henkilöstön kanssa. Varallaoloon osallistuminen oli ollut vapaaehtoista ja siitä oli ollut mahdollista kieltäytyä tietyksi ajaksi tai kokonaan. Tästä oli keskusteltu aluepalomiesten palavereissa. J:n toimialueella ei ollut ollut tilanteita, joissa henkilö olisi kieltäytynyt varallaolosta.

Varallaoloa koskevat velvoitteet olivat olleet samat koko pelastuslaitoksen alueella. Ohjeet (V1) olivat koskeneet kaikkia alueita. Varallaolijan oli tullut olla toimintakykyinen ja liikkua sellaisella alueella, että hän oli työnantajan käytettävissä hälytyksen sattuessa. Paloasema oli tullut saavuttaa pääsääntöisesti viiden minuutin kuluessa hälytyksessä. Kiireellisiin tehtäviin oli tultu nopeammin kuin kiireettömiin. Tämä oli tarkoittanut käytännössä 5–7 kilometrin liikkumisaluetta. Suurin osa varallaolijoista oli asunut 3–5 kilometrin etäisyydellä paloasemasta. Yksikönjohtajavarallaolijan ei ollut tarvinnut olla mukana ensimmäisessä yksikössä. Jos henkilö oli asunut liian kaukana osallistuakseen varsinaiseen varallaoloon, hän oli saattanut liittyä hälytyksen tullessa tukiyksiköihin kuten säiliöautoon, koska ei ollut ehtinyt ensimmäiseen yksikköön. Keski-Suomen pelastustoimintaohjeen 4.3.2014 (V9) liitteen mukainen paloasemaluokitus kuvasi paloasemien toteutuneita lähtöaikoja.

K on kertonut työskennelleensä Hankasalmen paloasemalla palomiehenä vuodesta 2000. Hankasalmen paloasema kuului Laukaan paloasemaryhmään. K oli osallistunut yksikönjohtajavarallaoloon Hankasalmen paloasemalle. Varallaolo oli kuulunut virkatehtäviin, mutta siitä oli voinut jäädä pois pakottavista syistä joksikin aikaa.

Vuonna 2006 annetun varallaolo-ohjeen mukaan paloasemalla tuli pääsääntöisesti olla viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Ohjetta oli käyty läpi viikkoharjoituksissa. Viiteen minuuttiin oli pyritty, mutta esimerkiksi vuorokaudenajasta ja sääolosuhteista oli riippunut, oliko tämä ollut käytännössä ollut mahdollista. Mitään sanktioita ei ollut annettu. Varallaolijat olivat asuneet taajaman alueella noin 1–5 kilometrin etäisyydellä paloasemasta. K oli asunut noin kolmen kilometrin päässä paloasemasta. K:n tiedossa ei ollut, että mitään tiettyä liikkumisaluetta olisi määritelty. Yksikönjohtajavarallaolijan ei ollut tarvinnut olla mukana ensimmäisessä yksikössä, jos joku toinen yksikönjohtajakelpoinen oli ehtinyt ensin asemalle ja yksikkö oli toimintakuntoinen ja valmis lähtemään. Yksikönjohtaja vastasi yksikkönsä toiminnasta, mutta pelastustoiminnan johtaja eli päivystävä palomestari kantoi lopullisen vastuun. Varallaolo ei ollut aiheuttanut erityisiä rajoituksia K:n ajanviettotavoille, vaan hän oli viettänyt normaalia perhe-elämää ja harrastanut esimerkiksi urheilua varalla ollessaan.

L on kertonut työskennelleensä Kinnulan paloasemalla palomiehenä vuodesta 2004. Kinnulan paloasema kuului Viitasaaren toimialueeseen. L oli osallistunut yksikönjohtajavarallaoloon Kinnulan paloasemalle. Hän oli toiminut myös muun ohella ensivastetoiminnan kouluttajana. L oli kokenut, että varallaolo kuului virkavelvollisuuksiin. Hänen tiedossa ei ollut henkilöitä, jotka eivät olisi osallistuneet varallaoloon. Varalla ollessa oli tullut olla tavoitettavissa ja työkykyinen. L:lle työnantaja ei ollut koskaan sanonut, että pitäisi olla jossakin tietyssä ajassa lähtövalmiina. Hän oli lähtenyt hälytyksille aina niin ripeästi kuin se turvallisuuden kannalta oli mahdollista. Työnantaja ei ollut määrännyt myöskään mitään liikkumisaluetta. L:n kotoa oli 2,5 kilometriä paloasemalle ja hän oli ehtinyt aina hyvin asemalle. Ensivastetehtävät eivät olleet poikenneet pelastustehtävistä lähtövalmiuden suhteen, vaan kaikki tehtävät olivat tältä osin samanlaisia. Varallaolo ei aiheuttanut erityisiä rajoituksia L:n ajanviettotavoille. Hän oli harrastunut esimerkiksi liikuntaa keskustan ja paloaseman lähistöllä. Virve-puhelin ja matkapuhelin oli tullut olla kuuloetäisyydellä.

Etelä-Savon pelastuslaitoksen pelastusjohtaja M on kertonut toimineensa vuodesta 2003 lukien nykyisessä virassaan. Vuonna 2002 oli alettu valmistella alueellisen pelastustoiminnan järjestelmää, joka oli koskenut kaikkia 22 pelastuslaitosta. M oli toiminut valmistelijana Etelä-Savon pelastuslaitoksen osalta. Tässä yhteydessä oli käyty läpi myös varallaolon järjestämistä. Varallaolo oli noussut esiin myös vuonna 2015, kun korkein oikeus oli antanut varallaoloa koskevat ratkaisunsa (KKO 2015:48 ja 2015:49). Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmä oli käytössä alueilla, jotka olivat keskenään hyvin samantyyppisiä ja joilla oli riskianalyysin perusteella II–III -riskiluokan alueita. Alueilla oli käytännössä aina sopimuspalokunta vapaaehtoisen palokunnan sopimukseen perustuen tai työsuhteisena henkilöstönä. Lisäksi oli yksittäisiä viranhaltijoita, jotka olivat mukana järjestelmässä. Yksikönjohtajavarallaolijoina oli sekä päätoimista henkilöstöä että sopimuspalokunnan jäseniä. Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmällä oli haluttu varmistaa pelastustoiminnan johtamista. Kyse oli siten varmistavasta järjestelmästä, eikä toiminta ollut yksittäisen varallaolijan varassa. Yksikönjohtajavarallaolijan ei ollut tarvinnut siksi olla ensimmäisenä hälytyskohteessa.

Varallaolijalta oli yleisesti ottaen edellytetty sitä, että hän oli toimintakuntoinen ja saapuvilla. Järjestelmään oli sisäänrakennettu ajatus siitä, että hälytykselle tuli aina lähteä viivytyksettä. Varallaolon velvoittavuudesta tai lähtöaikavaatimuksesta ei ollut ollut erimielisyyksiä. Paikallisesti oli käyty keskusteluja varallaolokorvauksen suuruudesta. M oli 2010-luvulla ollut mukana myös Kuntatyönantajien taustatyöryhmässä, jossa oli aina ennen uuden sopimuskierroksen alkamista käyty läpi sopimuksiin liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Työryhmässä ei ollut käyty keskustelua varallaolosta.

Pelastuslaitoksen toiminnan suunnittelua ohjasi paitsi lainsäädäntö myös muun ohella sisäministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje. Pelastuslaitoskohtaisesti oli laadittu pelastuslaitoskohtaiset palvelutasopäätökset, joissa päätettiin strategisella tasolla, miten pelastustoiminta järjestettiin. Sillä ei asetettu velvoitteita yksittäisille viranhaltijoille.

Kunnallisen työmarkkinalaitoksen neuvottelupäällikkönä vuoteen 2010 asti toiminut N on kertonut työskennelleensä KT:n palveluksessa vuodesta 1977. Hän oli neuvotellut teknisen toimialan sopimuksia, johon pelastustoimi kuului. N:n työtehtäviin oli kuulunut myös muun ohessa kuntien ohjeistaminen sopimusten soveltamisesta sekä erimielisyysneuvottelujen hoitaminen pelastustoimen alueella. KVTES:n III luvun 5 §:n varallaoloa koskevan määräyksen ensimmäinen ja toinen virke olivat olleet asiallisesti samansisältöiset vuodesta 1971 lukien. Kolmas virke, jonka mukaan varallaoloaika ei sisältynyt työaikaan, oli tullut sopimukseen vuonna 1992. Vuoden 2001–2002 sopimukseen oli otettu määräys siitä, ettei varallaolo saanut kohtuuttomasti haitata vapaa-aikaa. Soveltamisohje varallaolosta annettavista ohjeista oli ollut asiallisesti samansisältöinen vuosien 1992–1993 sopimuksesta lukien. KVTES:ssä oli sovittu varallaolosta, koska kunnalliset toiminnot erityisesti terveys- ja pelastustoimessa edellyttivät työntekijän kutsumista kiireellisiin työtehtäviin. KVTES:ssä mahdollistettiin se, että työnantaja voi sallia työntekijän oleskelun varallaoloaikana myös työpaikalla. KVTES:ssä ei ollut määritelty sitä, missä ajassa työnantaja saattoi edellyttää työntekijän saapuvan työpaikalle. Soveltamisohjeessa kuitenkin edellytettiin, että saapumisajasta tuli antaa ohje. Saapumisaikaa ei ollut rajattu miltään osin. Varallaolon vapaa-ajalle asettamat rajoitteet oli otettava huomioon siitä maksettavan korvauksen määrässä. Keskustasolla ei ollut käyty erimielisyysneuvotteluja varallaoloajan ja työajan välisestä rajanvedosta.

Keski-Suomen pelastuslaitoksen varallaolojärjestelmästä 1.1.2014–31.3.2016

Yleistä yksikönjohtajan varallaolosta

Keski-Suomen pelastuslaitoksella Laukaan, Muuramen, Karstulan ja Kivijärven paloasemilla on pelastushenkilöstön työ ollut kanteessa tarkoitettuna ajanjaksona päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin kello 8 ja 16 väliselle ajalle ja perjantaisin kello 8 ja 14.15 väliselle ajalle. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaoloaika on pääsääntöisesti alkanut perjantaina työvuoron päätyttyä ja se on jatkunut seuraavan viikon perjantaihin työajan alkamisajankohtaan. Perjantaista maanantaiaamuun varallaolo on muodostanut katkeamattoman jakson ja arkipäivänä sen on katkaissut normaali työaika, jolloin paloasemalla on ollut henkilöstö työvuorossa. Varallaoloviikko on pääsääntöisesti voinut toistua noin neljän viikon välein. Osa varallaolossa tulleista hälytyksistä on ollut ensivastetehtäviä, joiden osalta varallaolovelvoitteiden on selvitetty olleen samanlaiset kuin pelastustehtävissä. Viranhaltijoille on maksettu varallaolokorvaus, jonka suuruus on ollut 30 prosenttia perustuntipalkasta. Työaika on alkanut hälytyksestä.

Tässä asiassa on kyse yksikönjohtajavarallaolosta. Varallaolon aikana tulleessa hälytystilanteessa kanteessa tarkoitettujen viranhaltijoiden tehtävänä on ollut toimia pelastusyksikön johtajana. Yksikön ovat muodostaneet yksikönjohtajavarallaolijan lisäksi sivutoimiset palomiehet ja vapaalla olevat vakinaiset palomiehet, jotka ovat myös saaneet tiedon hälytyksestä ja lähteneet tehtävään vapaaehtoisesti. Asiassa esitetyn todistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijoiden varallaolovelvoitteiden kannalta merkitystä ei kuitenkaan ole ollut sillä, onko tehtävään lähtenyt myös sivutoimisia tai vapaalla olevia palomiehiä.

Varallaoloaikana hälytys on tullut myös päivystävälle palomestarille, joka on vastannut siitä, että hälytykselle on lähtenyt riittävä määrä henkilöstöä. Esitetyn selvityksen perusteella pieniin hälytystehtäviin on yleensä lähtenyt yksi yksikkö, jota on johtanut varalla oleva, tilannepaikan johtajaksi määrätty yksikönjohtaja. Päivystävä palomestari on tällöinkin toiminut yksikön tukena, ja tilannetta on johdettu hänen pelastusviranomaisena antamiensa ohjeiden mukaisesti. Jos kyse on ollut keskisuurista tai suurista onnettomuuksista, paikan päälle pelastustehtävää johtamaan on lähtenyt myös päivystävä palomestari tai päivystävä päällikkö. Selvitetyksi on tullut, että varallaolijan velvollisuutta osallistua hälytystehtävään ei ole kuitenkaan poistanut se, että hänellä ei ole ollut pelastusviranomaisen vastuuta hälytystehtävästä, kuten todisteesta V16 ilmenee, tai että tilannepaikalla johtovastuussa on ollut päivystävä palomestari tai muu pelastusviranomainen.

Henkilötodistelun perusteella varallaolo on koettu vahvasti osaksi virkatehtäviä, ja varallaolotuntien vähentäminen tai varallaolosta kokonaan vapautuminen on mielletty mahdolliseksi lähinnä terveydellisistä syistä. Työtuomioistuin toteaa, että arvioitaessa sitä, onko varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi, merkitystä ei ole annettu sille, onko varallaolo perustunut vapaaehtoisuuteen (Matzak C-518/15). Yhtä lailla sekään, että varallaolosta ei ole voinut kieltäytyä, ei voi johtaa siihen, että varallaolo olisi luettava työajaksi. Arvioitaessa työhön sidonnaisuutta varallaoloaikana ei myöskään sillä ole merkitystä, että varallaolijat ovat itse saaneet vaikuttaa varallaolovuorojen sijoitteluun. Edelleen varallaolon mahdollinen kuormittavuus ei johda siihen, että varallaoloaika tulisi lukea työajaksi (KKO 2015:49).

Varallaolijan velvoitteista

Työnantaja on velvoittanut varallaolijoita pitämään mukanaan hakulaitetta tai viranomaisverkon puhelinta (Virve) ja lisäksi matkapuhelinta, johon on saattanut tulla esimerkiksi ilmoituksia tai kyselyjä yksittäisiltä kuntalaisilta taikka muita kiireettömiä tehtäviä esimerkiksi palomestarilta. Hälytyskeskuksen hälytys on tullut Virve-puhelimeen, ja varallaolijan on ollut velvollisuus vastata siihen välittömästi. Osa palomiehistä on kertonut saaneensa hälytyksen tekstiviestillä hakulaitteeseen. Vastaajan ja kuultavan mukaan varallaolijan on tullut osallistua hälytykseen, jos hälytys on edellyttänyt lähtemistä onnettomuuspaikalle. Joitakin peruutettuja hälytyksiä lukuun ottamatta sellaisia hälytystehtäviä ei ole kuitenkaan selvitetty olleen, joihin varallaolijan ei olisi ollut tarvetta lähteä.

Keski-Suomen pelastuslaitoksella on vuonna 2006 annettu ohje varallaolosta (K1, V1), johon tehdyn kirjauksen mukaan "varallaolossa olevien henkilöiden on hälytyksen saatuaan saavuttava välittömästi paloasemalle. Paikkakuntakohtaiselta alueelta, jossa henkilö on varallaolossa, tulee varallaolijan saavuttaa paloasema pääsääntöisesti viidessä minuutissa hälytyksestä." Ohje on riidattomasti ollut voimassa kanteen tarkoittamana ajankohtana ja siihen on B:n kertomuksella selvitetty myös työnantajan vedonneen.

Henkilökohtaiset suojavarusteet ja muu varustus on säilytetty paloasemalla. Varallaolijat ovat hälytyksen saatuaan siirtyneet paloasemalle, jossa heidän on edellä mainitun varallaolo-ohjeen mukaisesti tullut olla "pääsääntöisesti viidessä minuutissa hälytyksestä". Paloasemalla he ovat pukeutuneet suojavarusteisiin ja siirtyneet sen jälkeen hälytysajoneuvoon. Kun miehistö ja tarvittava varustus on ollut koossa, hälytysajoneuvo on lähtenyt paloasemalta. Sellaiset tilanteet, joissa ensimmäinen yksikkö on lähtenyt asemalta ilman yksikönjohtajavarallaolijaa, ovat henkilötodistelun perusteella olleet harvinaisia. Varallaolijoilla ei ole ollut käytössään pelastusautoa.

Työnantajapuolen todistajien mukaan varallaolo-ohjeen termi "pääsääntöisesti" on tarkoittanut käytännön joustoa, eikä viisi minuuttia ole siten ollut ehdoton määräaika saapua paloasemalle. I:n ja K:n mukaan viiteen minuuttiin on tullut pyrkiä, mutta esimerkiksi sääolosuhteet ovat vaikuttaneet siihen, onko paloaseman saavuttaminen tässä ajassa ollut käytännössä mahdollista. Myös A on ymmärtänyt pääsääntöisyyden siten, että esimerkiksi keliolosuhteet saattoivat vaikuttaa siihen, miten nopeasti paloasemalle oli mahdollista ehtiä. Kenellekään kanteessa tarkoitetulle palomiehelle työnantaja ei ole ilmoittanut, että viidessä minuutissa ei tarvitsisi tulla asemalle.

Toimintavalmiusraporteista (V2) ilmenee, että vuosina 2014–2015 varallaoloaikana ensimmäinen yksikkö on Kivijärvellä ollut matkalla kohteeseen noin 7–9 minuutin kuluttua hälytyksestä, Karstulassa noin 5–9 minuutin, Muuramessa noin 5–7 minuutin ja Laukaassa noin 4 minuutin kuluttua hälytyksestä. Näistä ensimmäisen yksikön lähtöajoista on pääteltävissä, että varallaolijat ovat tulleet asemalle varallaolo-ohjeen mukaisessa viidessä minuutissa, mikä taas viittaa siihen, että he ovat kokeneet ohjeen olevan heitä velvoittava.

Kantaja on lisäksi vedonnut muun ohella 4.3.2014 annettuun pelastustoimintaohjeeseen (K3, V9). Ohjeen liitteenä on ollut paloasemaluokitus, jossa paloasemat on jaettu toimintavalmiuden ja osaamisen perusteella eri luokkiin. Ohjeessa todetaan (s. 12), että taulukossa on kerrottu paloaseman lähtöaikavaatimus ja varallaolovahvuus. Riidanalaisten paloasemien lähtöajaksi on taulukossa merkitty viisi minuuttia. Ohjeessa todetaan myös (s. 13), että paloasemaluokitustaulukossa on esitetty kaikkien pelastuslaitoksen paloasemien silloinen valmiustilanne. Kartoituksen nykytilaa kuvaavaa luonnetta ovat korostaneet myös työnantajapuolen todistajat. Asiakirja on kantajan henkilötodistelun perusteella ollut kuitenkin esillä riidanalaisilla paloasemilla, ja vaikka sitä ei voida pitää työnantajan antamana määräyksenä, se on osaltaan voinut vaikuttaa palomiesten käsitykseen varallaolo-ohjeen mukaisen viiden minuutin saapumisajan velvoittavuudesta.

Johtopäätöksenään edellä lausutusta työtuomioistuin katsoo selvityksi, että varallaolijoilla on ollut perusteltu syy olettaa, että heidän tulee olla paloasemalla viidessä minuutissa hälytyksestä. Työnantaja ei ole tarkemmin selvittänyt, mitä varallaolo-ohjeessa mainittu "pääsääntöisesti" tarkoittaa. Osa on ymmärtänyt sen viittaavan saapumisaikaan liittyvään joustoon esimerkiksi poikkeuksellisissa keliolosuhteissa. Tällaiselle joustomahdollisuudelle ei voida antaa kovin suurta merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa.

Varallaolojärjestelmän suunnittelu operatiivisella tasolla

Keski-Suomen pelastuslaitoksen toimintaa operatiivisella tasolla ovat ohjanneet paitsi pelastustoimintaa ja ensivastetoimintaa koskeva lainsäädäntö myös sisäasiainministeriön vuonna 2012 antama suunnitteluohje (K12, V11) ja maakunnan tasolla pelastuslaitoksen palvelutasopäätös (V7).

Sisäasiainministeriön suunnitteluohjeen mukaan pelastustoimen alueet jaetaan maakunnissa eri riskiluokkiin, jotka määrittävät kiireellisissä pelastustehtävissä noudatettavaa toimintavalmiusaikaa. I-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kuuden minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 11 minuuttia. II-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kymmenen minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 14 minuuttia. III-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla 20 minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 22 minuuttia. IV-luokan riskialueella ei ole aikavaatimusta. Vähimmäistavoitteena on, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa toimintavalmiusaikatavoitteen vähintään 50 prosentissa tehtävistä.

Keski-Suomen pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksessä (V7) 2013–2016 määritellään pelastuslaitoksen pelastustoimen toimintavalmiutta. Tavoitteelliset toimintavalmiusajat ovat palvelutasopäätöksissä samat kuin sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa (V11, K12).

Asemakohtaisista riskiruuduista (V10) ilmenee, että kaikilla nyt käsiteltävänä olevilla asemapaikoilla Kivijärveä lukuun ottamatta on ollut II-, III- ja IV-riskiruudun alueita. Näistä II-riskiruudun alueet ovat sijainneet paloaseman välittömässä läheisyydessä. Kivijärven asemapaikalla on ollut vain III- ja IV-riskiruudun alueita. Varallaolo-ohjetta (K1, V1) on kuitenkin riidattomasti tullut noudattaa koko pelastuslaitoksen alueella, ja toteutuneista lähtöajoista voi päätellä, että sitä on tosiasiassa noudatettu myös Kivijärvellä (V2). Kivijärven paloasemalle varallaoloa suorittanut Turpeinen on kertonut, että työnantaja ei ole koskaan tuonut esiin, että paloasemalle ei olisi tarvinnut ehtiä viidessä minuutissa. Myös pelastustoimintaohjeen paloasemaluokituksessa (K3) Kivijärven aseman lähtöajaksi on merkitty viisi minuuttia. Näillä perusteilla E:n varallaolovelvoitteita arvioitaessa merkitystä ei voida antaa sille, että Kivijärven asemapaikalla on ollut vain III- ja IV-riskiruudun alueita.

Vastaaja ja kuultava ovat korostaneet sitä, että sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa tai pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksessä ei ole asetettu yksittäiselle varallaolijalle velvollisuuksia, vaan kyse on ollut tavoitteellisista asiakirjoista. Ajoissa on ollut käytännössä joustoa, koska palvelutasopäätöksen mukaisena vähimmäistavoitteena on ollut niiden toteutuminen 50 prosentissa kiireellisistä tehtävistä. Työtuomioistuin toteaa, että asiakirjoista ei voi suoraan päätellä varallaolovelvoitteiden sisältöä. Ne ovat kuitenkin osaltaan voineet vaikuttaa varallaolijoiden käsitykseen heiltä edellytystä valmiudesta. Keski-Suomen pelastuslaitoksella varallaolovelvoitteet ovat ilmenneet ennen muuta edellä selostetusta varallaolo-ohjeesta (K1, V1).

Työtuomioistuimen johtopäätökset

KVTES:n mukaiseksi työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi. Varallaolossa kyse on siten eräänlaisesta hälytysvalmiudesta, jonka aikana työntekijä voi viettää lähtökohtaisesti vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla, mutta vapaa-aika voi keskeytyä työtehtävien niin vaatiessa (ks. HE 158/2018 vp s. 77).

KVTES:n työaikaa ja varallaoloaikaa koskevien määräysten sanamuodon mukaan kyse ei ole työajasta vaan varallaolosta, jos varallaolijaa ei sidota mihinkään nimenomaiseen paikkaan. Edellä kuvatuin tavoin oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että vaikka työntekijä ei olisi sidottu varallaoloaikanaan tiettyyn fyysiseen paikkaan, saatetaan paikkasidonnaisuus tosiasiallisesti toteuttaa sellaisten ehtojen kautta, joiden perusteella työntekijän on työkutsun saatuaan saavuttava työntekopaikalle tai ryhdyttävä työhön määrätyssä ajassa. Jos tämä aika on kovin lyhyt, varallaoloa koskeva sopimus tosiasiallisesti sitoo työntekijän tiettyyn paikkaan tai hänen on ainakin oltava varalla työpaikan välittömässä läheisyydessä. Tällöin kysymys on työajasta. (Ks. HE 158/2018 vp s. 77–78.)

Työajan ja varallaoloajan rajanvetoa koskevassa oikeuskäytännössä on korostettu tosiasiallisen työhönsidonnaisuuden merkitystä sekä sitä, missä määrin varallaoloaikaa koskevilla velvoitteilla objektiivisesti arvioiden rajoitetaan työntekijöiden mahdollisuuksia keskittyä omiin vapaa-ajan askareisiinsa. Varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Keskeisenä arvioinnin lähtökohtana on tällöin se, kuinka kiireellisiä työtehtäviä varten työntekijän edellytetään olevan valmiina. Tähän vaikuttaa olennaisesti työn luonne ja se, minkä ajan kuluessa varallaolijan on ryhdyttävä työhön hälytyksen saatuaan. Työhönsidonnaisuutta lisää se, että hälytykset toistuvat kovin tiheästi. Työajan käsitteen ominaispiirteisiin eivät työnteon intensiivisyys ja tehokkuus kuitenkaan kuulu. Sen vuoksi se, että hälytyksiä tulee harvakseltaan, ei tarkoita, ettei kyse voi olla työajasta. Jos työntekijällä on perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänellä on tietynsisältöisiä velvollisuuksia, työnantajan on katsottu kantavan riskin siitä, että se ei ole selvittänyt työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä.

Valmiusajan pituus on seikka, jolla on oikeuskäytännössä katsottu olevan keskeinen merkitys varallaolon aikaista työhönsidonnaisuutta kokonaisuutena arvioitaessa. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on katsottu olevan syytä kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2015:48 palomiehen oli tullut olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä paloasemalta onnettomuuspaikalle viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Viiden minuutin lähtövalmiusajan ei katsottu mahdollistavan oleskelua muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Ratkaisussa KKO 2015:49 ambulanssin oli tullut lähteä asemapaikalta 15 minuutin kuluttua hälytyksestä. Tällaisen lähtövalmiusajan katsottiin tapauksen olosuhteissa mahdollistavan laajemman liikkumisalueen ja oleskelun myös esimerkiksi kotona. Näissä ratkaisuissa varallaolijoilta edellytetyllä valmiusajalla on ollut merkitystä arvioitaessa sitä, ovatko varallaolijat olleet tosiasiassa sidottuja tiettyyn paikkaan (näin myös tuomioissa TT 2015:105 ja 2019:91). Vastaavasti ratkaisussa Matzak (C-518/15) palomiehen oli tullut olla paloasemalla kahdeksassa minuutissa hälytyksessä, minkä katsottiin rajoittavan työntekijän mahdollisuuksia "keskittyä omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä". Merkitystä annettiin myös sille, että palomiehellä oli velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa, joka tuossa tapauksessa oli varallaolijan koti.

Työneuvosto taas on pitänyt asianmukaisena varallaolojärjestelyä, jossa puhelinpäivystäjän oli tullut vastata soittoihin välittömästi ja aloittaa samalla työn suorittaminen eli soittajien tarvitseman ohjauksen ja neuvonnan antaminen (TN 1456-14). Vastaavasti se on lausunut tapauksessa, joka koski ensihoitajien velvollisuutta vastata minuutissa hätäkeskuksen kutsuihin (TN 1462-15). Mainitussa lausunnossa se katsoi myös, että ensihoitajan velvollisuutta lähteä työn suorituspaikalle välittömästi kutsun tultua ei voitu pitää ainakaan lähtökohtaisesti epätyypillisenä varallaoloon liittyvänä ehtona.

Edellä lausutun perusteella valmiusajan pituuden merkitystä arvioitaessa on työtuomioistuimen näkemyksen mukaan otettava huomioon ennen muuta se, minkälaisen rajoitteen se muodostaa vapaa-ajan käytölle varallaoloaikana. Jos sidottuisuus työhön on lyhyen valmiusajan vuoksi niin vahvaa, että varallaolijalla ei ole mahdollisuutta järjestää ajankäyttöään varallaoloaikana ilman suurempia velvoitteita ja keskittyä omiin asioihinsa, kyse ei lähtökohtaisesti voi olla työaikadirektiivin mukaisesta lepoajasta vaan työajasta. Ainakin silloin, kun varallaolijalta edellytetty valmiusaika tosiasiallisesti sitoo työntekijän tiettyyn paikkaan tai hänen on oltava varalla työpaikan välittömässä läheisyydessä, kyse on työajasta.

Tehtävän luonne on perusteltua ottaa huomioon arvioitaessa sitä, kuinka kiireellisiä työtehtäviä varten työntekijän edellytetään olevan valmiina. Se on myös omiaan vaikuttamaan varallaolijan käsitykseen häneltä edellytetystä lähtövalmiusajasta. Pelastuslaitoksella varallaolon tarkoituksena on ollut turvata sellaisten palveluiden häiriötön saanti, jotka ovat kansalaisten hengen, terveyden, omaisuuden ja ympäristön suojaamiseksi tarpeen. Kyse on siten ollut lähtökohtaisesti luonteeltaan kiireellisistä tehtävistä. Varallaolojärjestelmällä on pyritty varmistamaan se, että onnettomuuden sattuessa koko pelastuslaitoksen alueella on ollut aina henkilöitä, jotka ovat valmiudessa turvaamaan nämä palvelut myös virka-ajan ulkopuolella. Tässä asiassa kyse on ollut yksikönjohtajista, joiden tehtävänä on ollut johtaa omaa yksikköään ja joiden osalta tehtävän kiireellinen luonne on siten korostunut.

Varallaolijoilla on edellä todetuin tavoin ollut velvollisuus saapua paloasemalle pääsääntöisesti viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tuo aika on niin lyhyt, että se ei tosiasiassa ole jättänyt heille mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloaseman välittömässä läheisyydessä. Sillä seikalla, ettei varallaolijoita ole tähän nimenomaisesti velvoitettu, ei näissä olosuhteissa ole merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Koska varallaolijat B:tä lukuun ottamatta ovat asuneet riittävän lähellä paloasemaa, he ovat sinänsä voineet oleskella varallaoloaikana myös kotonaan. Valmiusaikaa koskeva ehto on kuitenkin rajoittanut merkittävästi varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla. Varallaolijoiden on siten katsottava olleen varallaoloaikana tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Yksittäisten varallaolijoiden saapumisaikaa paloasemalle ei ole seurattu tai sanktioitu, mutta tällä ei voida katsoa olevan ratkaisevaa merkitystä varallaolijan työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Merkitystä ei niin ikään ole sillä, että hälytyksiä on tullut harvakseltaan.

Edellä lausutuilla perusteilla kanteessa esitetty vahvistusvaatimus on hyväksyttävä.

Oikeudenkäyntikulut

Asian käsittelyn jatkuessa oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua tässä vaiheessa.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n, B:n, C:n, D:n ja E:n ajalla 1.1.2014–31.3.2016 Jyväskylän kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.

Jatkokäsittely

Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Pärnänen puheenjohtajana sekä Anttila, Wilska, Lallo, Lehto ja Komulainen jäseninä. Valmistelija on ollut Julmala.

Tuomio on yksimielinen.

 
Julkaistu 19.3.2020