TT 2024:27

Työaikakorvaus – Vanhentuminen – Varallaolo

ECLI-tunnus

ECLI:FI:TT:2024:27

Julkaisunumero

TT 2024:27

Taltionumero

H33

Diaarinumero(t)

20118/03.04.02.02.00/2021

Antopäivä

26.06.2024

Työtuomioistuin on 1.9.2023 antamassaan välituomiossa TT 2023:45 katsonut, että kanteessa tarkoitettujen, miehistövarallaoloa suorittaneiden sivutoimisten sammutusmiesten varallaoloksi luettu aika tuli lukea työajaksi ajanjaksolla, jolloin sammutusmiehillä oli ollut perusteltu syy olettaa, että hälytyksen tultua heidän tuli varalla ollessaan ehtiä paloasemalle noin viidessä minuutissa.

Työehtosopimukseen perustuvien suoritusvaatimusten osalta tuomiossa katsottiin työtuomioistuimen vakiintuneen tulkinnan mukaisesti, että työaikalain (605/1996) 38 § ei tullut asiassa sovellettavaksi. Vaatimukset oli esitetty asiassa sovellettavan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaisessa määräajassa eivätkä vaaditut palkkasaatavat olleet miltään osin vanhentuneita.

Vastaavasti katsottiin työehtosopimukseen perustuvien vuosilomakorvausten osalta, joihin sovellettavaksi tuli työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumissäännös vuosilomalain 34 §:n sijaan.

Asia

Työaikaa koskeva riita

Kantaja

Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry

Vastaaja

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT

Kuultava

Päijät-Hämeen pelastuslaitos

KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Vireille31.12.2021

Suullinen valmistelu26.1.2023

Pääkäsittely24. ja 26.4.2023

Välituomio (TT 2023:45)1.9.2023

Jatkettu suullinen valmistelu8.3.2024

ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS

Työtuomioistuin on tässä asiassa 1.9.2023 antamallaan välituomiolla H69/2023 vahvistanut, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ja B:n ajalla 19.5.2016–9.9.2020 Päijät-Hämeen pelastuslaitoksen palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.

Asiassa on ratkaistavana vielä kysymys A:n ja B:n oikeudesta kanteessa vaadittuihin palkkasaataviin. Erimielisyys vallitsee siitä, ovatko saatavat osin vanhentuneet. Vastaajan ja kuultavan mukaan vaatimukset kohdistuen vuoteen 2018 ja sitä edeltäviin vuosiin on katsottava vanhentuneiksi työaikalain (605/1996) 38 §:n ja vuosilomalain 34 §:n kanneaikaa koskevien säännösten nojalla. Riidatonta on, että saatavat eivät ole miltään osin vanhentuneita, jos asiassa tulee sovellettavaksi työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumissäännös.

KANNE

Vaatimukset

Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry on vaatinut, että työtuomioistuin

1. velvoittaa Päijät-Hämeen pelastuslaitoksen maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

1.1. A:lle ajalta 19.5.2016–9.9.2020 yhteensä 101.497,86 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen seuraavasti:

– 1.686,19 eurolle 1.7.2016 lukien
– 3,03 eurolle 1.8.2016 lukien
– 2.580,69 eurolle 1.9.2016 lukien
– 1.790,32 eurolle 1.11.2016 lukien
– 8,93 eurolle 1.12.2016 lukien
– 2.761,97 eurolle 1.1.2017 lukien
– 1.933,09 eurolle 1.2.2017 lukien
– 1.420,29 eurolle 1.3.2017 lukien
– 611,22 eurolle 1.4.2017 lukien
– 1.811,36 eurolle 1.5.2017 lukien
– 1.430,66 eurolle 1.6.2017 lukien
– 573,74 eurolle 1.7.2017 lukien
– 1.086,06 eurolle 1.7.2017 lukien
– 1.304,84 eurolle 1.8.2017 lukien
– 1.547,39 eurolle 1.9.2017 lukien
– 1.714,16 eurolle 1.10.2017 lukien
– 165,16 eurolle 1.11.2017 lukien
– 1.801,05 eurolle 1.12.2017 lukien
– 597,92 eurolle 1.1.2018 lukien
– 121,56 eurolle 1.2.2018 lukien
– 4,02 eurolle 1.3.2018 lukien
– 1.661,05 eurolle 1.4.2018 lukien
– 1.599,43 eurolle 1.5.2018 lukien
– 547,21 eurolle 1.6.2018 lukien
– 1.946,54 eurolle 1.7.2018 lukien
– 1.059,38 eurolle 1.7.2018 lukien
– 2.054,68 eurolle 1.8.2018 lukien
– 1.904,03 eurolle 1.9.2018 lukien
– 439,57 eurolle 1.10.2018 lukien
– 1.782,48 eurolle 1.11.2018 lukien
– 1,88 eurolle 1.12.2018 lukien
– 1.998,98 eurolle 1.1.2019 lukien
– 2.301,75 eurolle 1.2.2019 lukien
– 2.851,13 eurolle 1.3.2019 lukien
– 4.427,47 eurolle 1.4.2019 lukien
– 4.519,71 eurolle 1.5.2019 lukien
– 3.275,28 eurolle 1.6.2019 lukien
– 2.124,17 eurolle 1.7.2019 lukien
– 1.940,38 eurolle 1.7.2019 lukien
– 1.752,17 eurolle 1.8.2019 lukien
– 1.865,56 eurolle 1.9.2019 lukien
– 2.428,06 eurolle 1.10.2019 lukien
– 3.094,87 eurolle 1.11.2019 lukien
– 1.886,14 eurolle 1.12.2019 lukien
– 2.364,18 eurolle 1.1.2020 lukien
– 3.153,67 eurolle 1.2.2020 lukien
– 4.240,57 eurolle 1.3.2020 lukien
– 2.913,73 eurolle 1.4.2020 lukien
– 2.691,01 eurolle 1.5.2020 lukien
– 32,19 eurolle 1.6.2020 lukien
– 2.869,28 eurolle 1.7.2020 lukien
– 2.398,34 eurolle 1.7.2020 lukien
– 3.500,96 eurolle 1.8.2020 lukien
– 1.792,80 eurolle 1.9.2020 lukien
– 1.391,59 eurolle 1.10.2020 lukien
– 819,08 eurolle 1.11.2020 lukien ja
– 914,87 eurolle 1.7.2021 lukien.

1.2. B:lle ajalta 19.5.2016–9.9.2020 yhteensä 112.379,91 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen seuraavasti:

– 1.416,00 eurolle 1.7.2016 lukien
– 513,14 eurolle 1.8.2016 lukien
– 2.523,84 eurolle 1.9.2016 lukien
– 2.084,59 eurolle 1.10.2016 lukien
– 66,21 eurolle 1.11.2016 lukien
– 1.969,56 eurolle 1.12.2016 lukien
– 1.873,37 eurolle 1.1.2017 lukien
– 2.438,33 eurolle 1.2.2017 lukien
– 1.887,86 eurolle 1.3.2017 lukien
– 24,70 eurolle 1.4.2017 lukien
– 1.785,28 eurolle 1.5.2017 lukien
– 1.102,52 eurolle 1.6.2017 lukien
– 1.746,85 eurolle 1.7.2017 lukien
– 1.166,33 eurolle 1.7.2017 lukien
– 2.523,73 eurolle 1.8.2017 lukien
– 2.104,59 eurolle 1.9.2017 lukien
– 13,59 eurolle 1.10.2017 lukien
– 5.762,78 eurolle 1.11.2017 lukien
– 31,82 eurolle 1.12.2017 lukien
– 3631,00 eurolle 1.1.2018 lukien
– 858,68 eurolle 1.2.2018 lukien
– 1.865,41 eurolle 1.3.2018 lukien
– 1.638,52 eurolle 1.4.2018 lukien
– 657,00 eurolle 1.5.2018 lukien
– 3.536,16 eurolle 1.6.2018 lukien
– 137,19 eurolle 1.7.2018 lukien
– 1.584,79 eurolle 1.7.2018 lukien
– 2.488,52 eurolle 1.8.2018 lukien
– 410,28 eurolle 1.9.2018 lukien
– 2.777,48 eurolle 1.10.2018 lukien
– 3.010,20 eurolle 1.11.2018 lukien
– 2.169,94 eurolle 1.12.2018 lukien
– 1.957,12 eurolle 1.1.2019 lukien
– 2.185,95 eurolle 1.2.2019 lukien
– 1.560,11 eurolle 1.3.2019 lukien
– 428,78 eurolle 1.4.2019 lukien
– 1.836,90 eurolle 1.5.2019 lukien
– 2.387,43 eurolle 1.6.2019 lukien
– 2.363,88 eurolle 1.7.2019 lukien
– 1.639,08 eurolle 1.7.2019 lukien
– 1.245,29 eurolle 1.8.2019 lukien
– 3.865,22 eurolle 1.9.2019 lukien
– 2.041,49 eurolle 1.10.2019 lukien
– 1.152,56 eurolle 1.11.2019 lukien
– 3.998,88 eurolle 1.12.2019 lukien
– 4.344,90 eurolle 1.1.2020 lukien
– 1.723,92 eurolle 1.2.2020 lukien
– 3.778,74 eurolle 1.3.2020 lukien
– 4.216,56 eurolle 1.4.2020 lukien
– 3.300,10 eurolle 1.5.2020 lukien
– 1.951,26 eurolle 1.6.2020 lukien
– 2.581,13 eurolle 1.7.2020 lukien
– 2.331,00 eurolle 1.7.2020 lukien
– 1.144,20 eurolle 1.8.2020 lukien
– 1.719,36 eurolle 1.9.2020 lukien
– 1.297,18 eurolle 1.10.2020 lukien
– 812,36 eurolle 1.11.2020 lukien ja
– 716,30 eurolle 1.7.2021 lukien

2. velvoittaa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n ja Päijät-Hämeen pelastuslaitoksen yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut 27.886,03 eurolla korkoineen.

Perusteet

Työtuomioistuin on välituomiollaan 1.9.2023 katsonut, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ja B:n ajalla 19.5.2016–9.9.2020 Päijät-Hämeen pelastuslaitoksen palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.

Koska varallaoloksi luettu aika tuli lukea KVTES:n mukaiseksi työajaksi vaatimuksenesittäjillä on oikeus saada työajalta maksamattoman peruspalkan lisäksi KVTES:n III luvun mukaiset korvaukset, joita ovat sunnuntaityökorvaus (18 § 1 mom), lauantaikorvaus (18 § 2 mom) iltatyökorvaus (19 § 1 mom, yötyökorvaus (19 § 2 mom), ylityökorvaus (16 §) ja viikkolepokorvaus (35 §). Vaatimuksenesittäjillä on oikeus myös vuosilomakorvaukseen (IV luku 14 §).

A:lla ja B:llä on ollut työvuorolistan mukainen säännöllinen työaika, vaikka he ovatkin olleet sivutoimisissa työsuhteissa. A:n ja B:n työsopimuksissa ei ole erikseen määritelty työaikaa. Kun varallaolo on katsottu kokonaisuudessaan työajaksi, on säännöllinen työaika käytännössä määritelty vahvistamalla varallaololistat. Siten väite siitä, että A:lla ja B:llä ei ole ollut säännöllistä työaikaa, ei pidä paikkaansa. A:n ja B:n työaika on perustunut varallaololistoista ilmeneviin työvuoroihin. Kun varallaolo on katsottu työajaksi, siitä ei muodostu lisätyötä, kun heidän kanssaan ei ole sovittu mistään kiinteästä viikoittaisesta työajasta, jonka ylittävästä määrästä muodostuisi lisätyötä. Saatavavaatimuksissa on siten kyse ainoastaan maksamattomasta peruspalkasta ja tämän päälle työehtosopimuksen mukaan kertyvästä ylityöstä sekä muista työehtosopimuksen mukaisista korvauksista.

Vuosilomakorvauksia koskevat vaatimukset perustuvat KVTES:n IV luvun säännöksiin, eivät vuosilomalakiin. Siten vuosilomakorvauksiin sovelletaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumisaikaa.

Saatavat eivät ole miltään osin vanhentuneita. Työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa asioissa sovellettavaksi tulee työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumista koskeva säännös.

VASTAUS

Vaatimukset

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Päijät-Hämeen pelastuslaitos ovat vaatineet, että vaatimukset kohdistuen vuoteen 2018 ja sitä edeltäviin vuosiin hylätään ja Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry velvoitetaan korvaamaan niiden oikeudenkäyntikulut 26.268,48 eurolla korkoineen.

Vaatimukset ajalta 1.1.2019–9.9.2020 myönnetään oikeaksi.

Perusteet

Asiassa on sovellettava työaikalain 38 §:n mukaista kanneaikaa. Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukainen vanhentumisaika ei tule asiassa sovellettavaksi.

Vuosilomakorvauksien vanhentumiseen sovelletaan vuosilomalain 34 §:ää.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:10 katsonut, että työaikakorvauksiin on sovellettava työaikalain (605/1996) 38 §:n kanneaikamääräystä siitä riippumatta, perustuuko työaikakorvausvaatimus lakiin, työehtosopimukseen vai työsopimukseen. Korkein oikeus on perustellut asiaa työaikalain (605/1996) 37 §:n määräyksellä työaikakirjanpidon säilyttämisestä. KVTES:ssä on sovittu, että työaikalain määräyksiä työaikakirjanpidosta sovelletaan.

Korkein oikeus ei ole ratkaisussa KKO 2020:77 muuttanut käsitystään siitä, että työaikalain kannesäännös koskee kaikkia työaikasaatavia siitä riippumatta, onko työaikakorvausten perusteena laki, työehtosopimus vai työsopimus. Tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä. Korkein oikeus on edelleen ennakkopäätöksessään KKO 2023:92 katsonut viitaten aiempaan ennakkoratkaisuunsa KKO 2018:10, että työaikakorvausten vanhentumiseen tulee soveltaa työaikalain mukaista kahden vuoden kanneaikaa silloinkin, kun työaikakorvauksista on sovittu työehtosopimuksessa. Tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä. Työsopimuslain vanhentumissäännöksen soveltaminen työaikalain kanneaikasäännöksen sijaan perustuisi ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

KVTES III luvun 2 §:ssä on sovittu, että työaikalain alaisten viranhaltijoiden / työntekijöiden palvelussuhteissa sovelletaan mm. työaikalain kanneaikasäännöstä.

A:n ja B:n työaika- ja vuosilomakorvauksia koskeva kanne on saatettu vireille 31.12.2021, minkä vuoksi kaikki vaatimukset kohdistuen vuoteen 2018 ja sitä edeltäviin vuosiin on katsottava vanhentuneiksi.

A ja B ovat olleet sivutoimisissa työsuhteissa. Heillä ei ole ollut säännöllistä työaikaa. KVTES:n III luvun 13 §:n 1 momentissa on sovittu, että ”lisätyötä on työnantajan aloitteesta viranhaltijan/työntekijän säännöllisen työajan lisäksi tehty työ, joka ei ole ylityötä”. Kun säännöllistä työaikaa ei ole ollut, kaikki työaika on lisätyötä, ellei se ole ylityötä. Kun varallaolo on luettu jälkikäteen työajaksi, muodostuu siitä heille lisä- ja ylityötä sekä muita KVTES:n III lukuun perustuvia työaikakorvauksia: sunnuntaityökorvaus (18 § 1 mom.), lauantaityökorvaus (18 § 2 mom.), iltatyökorvaus (19 § 1 mom.), yötyökorvaus (19 § 2 mom.) ja viikkolepokorvaus (24 §). Saatavat muodostuvat osin myös vuosilomakorvauksesta (KVTES IV luku 14 §). Vaatimukset muodostuvat kokonaisuudessaan työaika- ja vuosilomakorvauksista, jolloin vaatimukset kohdistuen vuoteen 2018 ja sitä edeltäviin vuosiin on katsottava kokonaisuudessaan vanhentuneiksi.

Vastaajan ja kuultavan näkemyksen mukaan ennen ajankohtaa 1.1.2019 olevat saatavat vanhentuneet. Mikäli saatavat katsotaan vanhentuneiksi, vanhentuneet määrät ovat seuraavat: A 42.250,64 euroa, B 59.943,30 euroa.

Edellä mainituista mahdollisesti vanhentuneista määristä vuosilomakorvauksien osuus on seuraava: A 2.145,44 euroa, B 2.751,12 euroa.

Mikäli asiassa sovelletaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumisaikaa eikä vaatimuksia katsota miltään osin vanhentuneiksi myöskään vuosilomalain kanneaikasäännöksen nojalla, ei vastaajalla ja kuultavalla ole huomauttamista kantajan vaatimuksiin määrällisesti.

TODISTELU

Ei nimettyä todistelua.

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Työtuomioistuin on 1.9.2023 antamallaan välituomiolla taltionumero H69/2023 katsonut, että A:n ja B:n ajalla 19.5.2016–9.9.2020 varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi. Kanteessa on vaadittu palkkasaatavia, jotka kanteen mukaan muodostuvat työajalta maksamatta jääneen peruspalkan lisäksi KVTES:n mukaisista sunnuntaityökorvauksesta, lauantaityökorvauksesta, iltatyökorvauksesta, yötyökorvauksesta, ylityökorvauksesta, viikkolepokorvauksesta ja vuosilomakorvauksesta.

Riitaa on siitä, ovatko vaatimukset kohdistuen vuoteen 2018 ja sitä edeltäviin vuosiin katsottava vanhentuneiksi. Kanne on nostettu 31.12.2021. Osapuolet ovat eri mieltä siitä, tuleeko asiassa sovellettavaksi työaikalain (605/1996) 38 §:n ja vuosilomakorvausten osalta vuosilomalain 34 §:n kanneaikaa koskevat säännökset vai työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumissäännös. Jos sovellettavaksi tulevat työaikalain ja vuosilomalain kanneaikasäännökset, vaatimukset 1.1.2019 edeltävältä ajalta ovat vanhentuneita.

Työtuomioistuimen arvio

Työaikalain (605/1996) 38 §:n mukaan oikeus tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt. Vastaavasti vuosilomalain 34 §:n mukaan oikeus tässä laissa tarkoitettuun saatavaan raukeaa, jos kannetta työsuhteen kestäessä ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana vuosiloma olisi ollut annettava tai lomakorvaus maksettava. Työtuomioistuin toteaa, että kanteessa vaadittujen korvausten maksaminen ei perustu miltään osin työaikalain tai vuosilomalain säännöksiin, vaan kyse on työehtosopimukseen perustuvista saatavista. Näitä työehtosopimusmääräyksiä sovelletaan työehtosopimusvaikutuksin, ei enää lakiperusteisesti. Työtuomioistuin on vastaavissa tapauksissa vakiintuneesti soveltanut työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumis- ja kanneaikaa. Pykälän 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan työntekijän palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Esimerkiksi ratkaisuissaan TT 2004:122, TT 2006:14, TT 2006:88, TT 2006:106 ja TT 2009:8 työtuomioistuin katsoi, että työaikalain 38 §:ssä säädetyt kanneajat koskevat säännöksen sanamuodon perusteella vain kyseisessä laissa säädettyjen korvausten raukeamista.

Vuosilomalain 34 §:n soveltamisen osalta korkein oikeus on antanut ratkaisun KKO 1997:120, jossa katsottiin, että oikeus työehtosopimuksen mukaiseen lomarahaan raukesi vuosilomalain kanneaikasäännöksen mukaisesti. Korkein oikeus totesi, että työntekijän oikeus lomarahaan ei tosin perustu vuosilomalakiin, mutta sopimusperäisyydestään huolimatta lomaraha on kuitenkin vuosilomalakiin perustuvan vuosilomapalkan tai lomakorvauksen tavoin vuosilomaoikeuteen liittyvä etu, jonka määräytymisperuste yleensä on vuosilomapalkan tietty osa. Tällaisena vuosilomaoikeuteen liittyvänä lisäetuna lomarahan rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen on ilmeinen. Korkein oikeus jatkoi, että mainitun erityisen vanhentumissäännöksen takana on ajatus, että vuosilomapalkka ja lomakorvaus (verrattuina varsinaiseen palkkaan) koskevat suhteellisen pieniä saatavia ja että niiden perimisestä vasta pitemmän ajan kuluttua voisi näyttövaikeuksien vuoksi aiheutua tuloksettomia riitoja, mitä on syytä välttää (HE 52/1938 s. 5). Korkeimman oikeuden mukaan oli selvää, että tämä pätee myös lomarahaan nähden.

Työtuomioistuin kiinnittää huomiota siihen, että vuoden 2004 alusta voimaan tulleen työsopimuslain 13 luvun 9 §:n muutoksen myötä viiden vuoden vanhentumisaika ulotettiin koskemaan kaikkia työsuhteen kestäessä velottavia palkkasaatavia siitä riippumatta, perustuvatko ne työsopimuslakiin, työehtosopimukseen vai työsopimukseen. Ainoastaan työaikalakiin ja vuosilomalakiin perustuvat saatavat jäivät kanneaikasääntelyn varaan. (Ks. HE 187/2002 vp s. 91. Ks. myös vuosilomalakia koskeva HE 238/2004 vp s. 77.) Oikeuskirjallisuudessa Kröger ja Orasmaa ovatkin katsoneet, että työehtosopimussaatavia, kuten lomarahoja, koskee viiden vuoden vanhentumisaika (Tarja Kröger ja Pekka Orasmaa, Vuosilomalaki, 2015, s. 289–290).

Korkein oikeus on vuonna 2018 antanut ratkaisun KKO 2018:10, jossa se tulkitsi vanhan työaikalain 38 §:ää edellä lausutusta poiketen siten, että se koskee ”kaikkia työaikasaatavia riippumatta siitä, onko korvauksen määrittelytavasta säädetty työaikalaissa tai onko niistä sovittu työehtosopimuksessa tai työsopimuksessa” (tuomion 56 kohta). Korkein oikeus katsoi, että työaikalain kanneaikasäännöstä oli tulkittava yhdenmukaisesti ratkaisussa KKO 1997:120 vuosilomalain kanneaikasäännöksen osalta todetun kanssa, eikä työsopimuslain 13 luvun 9 §:n säätäminen ollut korkeimman oikeuden mukaan muuttanut tätä tulkintaa (tuomion kohta 59). Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan muun ohella sillä, että työaikalain 37 §:n mukaisen työaikakirjanpidon säilyttämisvelvollisuuden ja kanneajan samuudella on olennaista merkitystä näytön esittämisen kannalta riitatilanteissa (tuomion kohta 57). Lisäksi se katsoi, että tulkinta, jonka mukaan tietystä työaikaan perustuvasta korvauksesta sopiminen työehtosopimuksessa johtaisi siihen, että sovellettavaksi tulisi työaikalain kanneaikasäännöksen sijasta työsopimuslain kanneaikasäännös, merkitsisi oikeudellista epävarmuutta (tuomion kohta 58). Sittemmin ratkaisussaan KKO 2023:92 korkein oikeus katsoi, että saataviin, jotka niiden syntyperuste huomioon ottaen eivät rinnastu työaikalain korvausjärjestelmän mukaisiin korvauksiin, ei sovelleta työaikalain kanneaikasäännöstä. Pitämättä jääneistä työajan lyhennysvapaista maksettaviin korvauksiin sovellettiin siten työsopimuslain vanhentumissäännöstä. Korkein oikeus totesi lisäksi, että lakia tulkittaessa lähtökohtana on säännöksen sanamuoto, eikä senkään vuoksi ole perusteltua tulkinnalla entisestään laajentaa kanneaikasäännöksen soveltamisalaa siten, että kysymyksessä olevan kaltaisissa vaatimuksissa katsottaisiin olevan kysymys työaikalaissa tarkoitetuista korvauksista (tuomion kohta 13).

Työtuomioistuin päätyi täysistuntoratkaisussaan TT 2019:30 tulkitsemaan vanhan työaikalain 38 §:ää vakiintuneen oikeuskäytäntönsä mukaisesti eli siten, että säännöstä ei sovelleta työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa riita-asioissa, joissa on kysymys työehto- ja virkaehtosopimuksiin perustuvista saatavista. Kuten ratkaisussa on todettu, työtuomioistuimen näkemyksen mukaan työaikalain kanneaikasäännöksen sanamuotoa on tulkittava suppeasti, koska kyse on poikkeussäännöksestä, joka lyhentää työntekijän suojaksi säädettyä vanhentumis- ja kanneaikaa työsopimuslain 13 luvun 9 §:n yleissäännökseen verrattuna. Vastaavalla tavalla on työtuomioistuimen näkemyksen mukaan tulkittava myös vuosilomalain 34 §:ää. Tämä kanneaikasäännösten sanamuodon suppea tulkinta saa tukea myös lakien esitöistä ja oikeuskirjallisuuden kannanotoista edellä kuvatulla tavalla.

Tätä tulkintaa voidaan perusteella täysistuntoratkaisussa TT 2019:30 todetuin tavoin myös työtuomioistuimen vakiintuneella oikeuskäytännöllä ja sen lisäksi muun ohella sillä, että mainitun työsopimuslain vanhentumis- ja kanneaikasäännöksen perustelujen mukaan viiden vuoden vanhentumisaikaa puoltavat työntekijän oikeudelliseen suojaan liittyvät seikat, kuten esimerkiksi se, että työehtosopimuksen mukaisen palkan suuruudesta voi olla epätietoisuutta (HE 187/2002 vp s. 96). Tällainen epätietoisuus vallitsee tyypillisesti silloin, kun työ- tai virkaehtosopimusmääräykset ovat tulkinnanvaraisia tai niiden tulkinnasta on jo syntynyt sopimukseen osallisten välillä erimielisyyttä. Kyse on tällöin erilaisesta tilanteesta kuin silloin, kun riitaa on vain esimerkiksi siitä näyttökysymyksestä, kuinka paljon henkilö on tehnyt ylitöitä. Työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa asioissa erimielisyydestä on oikeudenkäynnistä työtuomioistuimesta annetun lain 11 §:n 2 momentin mukaan neuvoteltava työehto- tai virkaehtosopimuksen neuvottelumääräysten mukaisesti ennen kuin riita-asia voidaan tutkia työtuomioistuimessa. Työtuomioistuin kiinnitti täysistuntoratkaisussaan erityisesti huomiota siihen, että työehto- ja virkaehtosopimuksiin liittyvillä menettelytapamääräyksillä on perusteltu myös työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin mukaisen kanneajan säätämistä viideksi vuodeksi kahden vuoden sijaan (TaVM 28/2002 vp s. 3). Myös perus- ja ihmisoikeusnäkökohtien katsottiin puoltavan ratkaisua.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2020:77 katsonut, että työtuomioistuimen täysistuntoratkaisu TT 2019:30 ei perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen eikä sitä voitu siten purkaa. Ratkaisussaan korkein oikeus totesi, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio riita-asiassa voidaan purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, ja että vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan ilmeisesti väärästä lain soveltamisesta on yleensä kysymys tilanteessa, jossa lakia on sovellettu selvästi ja kiistattomasti väärin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sovellettu säännös ole ollut tulkinnanvarainen eikä myöskään sisältänyt tuomioistuimelle jätettyä harkinnanvaraa. Tuomion purkaminen edellyttää, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen on kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka vallitsi tuomion antamishetkellä. (Ks. tuomion 16 kohta ja siellä mainittu oikeuskäytäntö.)

Korkein oikeus jatkoi, että tuomioistuimen ratkaisu voi perustua ilmeisesti väärään lain soveltamiseen myös silloin, kun se poikkeaa vakiintuneesta oikeuskäytännöstä. Esimerkiksi prosessuaalisten määräaikojen laskentaan, kanneaikoihin sekä vanhentumiskysymyksiin liittyvien oikeusvarmuutta ja tuomioistuimeen pääsyä koskevien näkökohtien vuoksi erityistä merkitystä voidaan antaa korkeimman oikeuden tämänkaltaisia kysymyksiä koskevan vakiintuneen ratkaisukäytännön noudattamiselle. Lainvoiman saaneen tuomion purkaminen oikeuskäytännön vastaisena edellyttää kuitenkin, että oikeustilaa voidaan vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella pitää yksiselitteisenä. (Tuomion kohta 19.) Ratkaisun KKO 2018:10 perusteella ei voitu kuitenkaan katsoa muodostuneen sellaista vakiintunutta oikeuskäytäntöä ja oikeustilaa, että työtuomioistuimen täysistuntoratkaisun TT 2019:30, jossa nimenomaisesti oli perusteltu korkeimman oikeuden ratkaisusta poikkeavaa tulkintaa, olisi voitu katsoa perustuvan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen (tuomion kohta 20).

Tässä asiassa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Päijät-Hämeen pelastuslaitos ovat vedonneet siihen, että työsopimuslain vanhentumissäännöksen soveltaminen työaikalain ja vuosilomalain kanneaikasäännösten sijaan perustuisi ilmeisesti väärään lain soveltamiseen ja että korkeimman oikeuden omaksumaa tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä.

Työtuomioistuin toteaa, että se on edellä mainitun täysistuntoratkaisunsa jälkeen noudattanut vakiintuneesti jo aiemmin omaksumaansa tulkintaa (TT 2021:25, TT 2022:26–30, TT 2023:46 ja TT 2023:68). Työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa asioissa oikeustila on siten vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella yksiselitteinen. Kuten työelämä- ja tasa-arvovaliokunta uutta työaikalakia säädettäessä lausui (TyVM 17/2018 vp s. 9), korkein oikeus tulkitsi ratkaisussaan KKO 2018:10 kanneaikasäännöstä toisin kuin työmarkkinoilla ja työtuomioistuimen käytännössä oli aiemmin vakiintuneesti tulkittu (ks. myös esim. KKO 2022:14). Sinänsä on selvää, kuten valiokuntakin totesi (s. 9), että tilanne on oikeuskäytännön eriytymisen johdosta tällä hetkellä epätyydyttävä. Valiokunnan mukaan työoikeudellisten saatavien kanneaikaa ja vanhentumisaikaa koskevia säännöksiä on perusteltua selvittää kolmikantaisesti laajasti myös muilta osin kuin työaikalain osalta. Kuten työtuomioistuin on jo aiemmin todennut, kysymys onkin parhaiten lainsäätäjän ratkaistavissa. Työtuomioistuimen näkemyksen mukaan sen omaksuma tulkinta ei kuitenkaan ole ilmeisen lainvastainen. Oikeusvarmuuteen liittyvät näkökohdat puoltavat pikemminkin sitä, että työtuomioistuin noudattaa vakiintunutta ratkaisukäytäntöään.

Edellä lausutuilla ja edellä kerrotusta ratkaisukäytännöstään ilmenevillä perusteilla työtuomioistuin katsoo, että kanteessa esitetyt suoritusvaatimukset eivät ole miltään osin vanhentuneita. Vaatimukset on esitetty työsopimuslain 13 luvun 9 §:ssä säädetyn määräajan kuluessa.

Oikeudenkäyntikulut

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Päijät-Hämeen pelastuslaitos ovat asian hävitessään oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 33 a §:n 1 momentin nojalla velvolliset korvaamaan Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry:n oikeudenkäyntikulut. Työtuomioistuin toteaa, että 1.9.2023 annetulla välituomiolla on hylätty kanteessa esitetyt vaatimukset ajalta 10.9.2020–30.4.2021. Työtuomioistuin katsoo, että sillä, minkä kantaja on hävinnyt, on vain vähäinen merkitys asiassa. Kantajan tulee siten saada täysi korvaus kuluistaan. Oikeudenkäyntikuluvaatimus on määrältään myönnetty.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin

1. velvoittaa Päijät-Hämeen pelastuslaitoksen maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

1.1. A:lle ajalta 19.5.2016–9.9.2020 yhteensä 101.497,86 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen seuraavasti:

1.2. B:lle ajalta 19.5.2016–9.9.2020 yhteensä 112.379,91 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen seuraavasti:

2. velvoittaa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n ja Päijät-Hämeen pelastuslaitoksen yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut 27.886,03 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Outi Anttila puheenjohtajana sekä Ari Wirén, Risto Lerssi, Mika Lallo, Paula Ilveskivi ja Samuli Hiilesniemi jäseninä. Valmistelija on ollut Meeri Julmala.

Tuomio on yksimielinen.